Ranskalaisen Claire Castillonin kirja Äidin pikku pyöveli sisältää yhdeksäntoista lyhyttä kertomusta, jotka ovat variaatioita äidin ja tyttären välisistä suhteista.

On vanhainkodissa tytärtään aina innolla odottava ja yhä uudestaan pettyvä äitivanhus, on äitinsä pakolla lääkitsemä tytär, on murrosikäisen tyttären äiti joka itsekin käyttäytyy kuin teinityttö. Kaikki kuvatut äiti–tytärsuhteet ovat lohduttomia ja parantumattomia kuvia siitä, miten kipeä voi olla kahden toisilleen läheisen ihmisen suhde.

Lapsen ja äidin suhde on aina alkujaan hyvin tiivis. Äidin ja tyttären suhde on vieläkin symbioottisempi, sillä siihen liittyy kokemus samasta sukupuolesta. Castillonin kertomukset ovat kuvauksia siitä, miten tuosta symbioottisuudesta ei ole päästy eroon. Monissa kertomuksissa tyttären autonomisuus on liian vaarallista äideille, joita oma vanheneva ruumis ja mielenmaisema kammottavat.

Eriytymättömässä suhteessa tyttären ruumis voi olla manipuloitavissa ja yhä äidin valtakuntaa, kuten novellissa jossa äiti ylilääkitsee tytärtään kaikenlaisilla pillereillä, niin rauhoittavilla lääkkeillä kuin vitamiineillakin. Toisaalta tytärkään ei aina ole päästänyt äidistään irti, kuten novellissa jossa tytär jatkuvasti huolehtii sairaan äitinsä kunnosta, tsemppaa tätä niin, että oma tila jää ahtaaksi ja raivo äitiä kohtaan nousee lopulta hallitsemattomaksi.

Kateus ja hylkääminen, vallanhalu ja toisen avuttomuuden aiheuttamasta myötätunnosta kasvava raivo, nämä ovat kirjan äitien ja tyttärien toisiinsa kohdistamia tunteita. Synkkä kirja tarjoilee laihasti lempeyttä, mutta ehkä pilkahdus siitä on havaittavissa novellissa, jossa vanha nainen kuvittelee omat hautajaisensa ja näkee tyttärensä viimein itkemässä arkulla.

Castillonin kirja voi tuntua irvokkuudessaan raskaalta lukea, enkä suosittelekaan tarinoita ainakaan iltalukemiseksi. Kaikille elämä näyttäytyy joskus groteskissa valossa, mutta normaalisti ihminen haluaa sulkea silmät rumuuden hyökyessä päälle. Castillonin kirjassa nuo suojaavat kalvot on avattu ja on haluttu mennä kohti "rankkoja" tunteita.

Äidin ja tyttären suhde on ehkä jollain tasolla aina syvä ja ahdistava, mutta se voi myös olla iloa ja voimaakin antava. Kirjassa tutkitaan äidin ja tyttären eriytymättömyydestä syntyvää aggressiota, mutta aika yksisilmäisellä tavalla. Voikin kysyä, mitä kirjailija lopulta tavoittelee groteskilla kuvauksellaan. Aggression alla kun piilee tietysti ajatus siitä, kuinka tärkeää molempien olisi löytää oma tila ja sielua suojaava pinta ja päästä irti tuhoavasta voimasta.