Kun vantaalaista emeritusprofessori Heikki Räisästä pyytää hahmottelemaan takakansitekstin Raamattuun, tulos ei ehkä ole kovin myyvä.

— Raamattu on kristittyjen ja juutalaisten pyhä kirja. Se on kirja, johon luterilainen kirkko ainakin periaatteessa perustaa oppinsa ja elämänsä. Raamatun vaikutus näkyy myös länsimaisessa kulttuurissa, Räisänen luettelee.

Toisaalta: ehkä maailman kuuluisin, luetuin ja myydyin kirja ei mainospuheita kaipaa. Kirjaan tarttujan urakkaa helpottaa enemmän se, että hän tajuaa Raamatun syntyneen hyvin erilaisessa historiallisessa tilanteessa kuin omamme. Taustaan perehtymiseksi Räisänen suosittelee lukemaan Raamatun ohessa jotakin yleisjohdatusta aiheeseen.

Mistä sitten aloitetaan? Vanha testamentti alkaa Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, joka puolestaan alkaa maailman luomisella.

— Jos haluaa tutustua kristikunnan suureen kertomukseen, voi toki aloittaa lukemisen Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta. On kuitenkin hyvä tietää, ettei se ole Raamatun vanhimpia kirjoja. Jos haluaa historiallisesti jäsentyneen kokonaiskuvan, kannattaa aloittaa esimerkiksi Tuomarien kirjasta ja joistakin psalmeista, jotka kertovat, miten luominen ymmärrettiin ennen Ensimmäisen Mooseksen kirjan kirjoittamista, Räisänen sanoo.

Entä onko Raamatussa joku juoni, jonka etenemistä voisi seurata?

— Raamatussa ei ole yhtä punaista lankaa, vaan useampia. Yksi on ajatus Jumalan toiminnasta historiassa ja Jumalan valtakunnan toteutumisessa historian lopussa. Toinen keskeinen linja on synnistä lunastukseen: ihminen lankeaa syntiin, Jumala poistaa synnin seuraukset. Luterilaisittain taas iskusanoina voisivat olla laki ja evankeliumi eli se, mitä Jumala ihmiseltä odottaa ja mitä hän ihmiselle antaa. Eri linjat risteävät ja limittyvät keskenään.

Tutkijan säännöillä

Tavallinen lukija voi myös yrittää lukea Raamatun tekstejä kuin mitä tahansa romaania tai novellia, ilman historiallisen taustan tuntemusta. Silloin voi tarkkailla, mikä tekstissä vetoaa, mikä taas tuntuu oudolta ja miettiä, miten suhtautuisi, jos Raamatussa kerrotut asiat tulisivat vastaan jossakin muussa tekstissä.

Raamatun vaikutushistoria on kuitenkin niin laaja, että länsimaisen ihmisen — rivikristitystä puhumattakaan — on jokseenkin mahdotonta tarttua siihen täysin neutraalisti, ilman minkäänlaista ennakkokäsitystä.

— Traditio on ilman muuta Raamatun lukemisessa mukana, mikä on hyvä tiedostaa. Lukemisesta tulee helposti välienselvittelyä Raamatun ja oman taustan kanssa. Mutta lähtökohtiensa vangiksi ei tarvitse jäädä. Tavallinen lukijakin voi noudattaa hyvän tutkimuksen pelisääntöjä: lopputulos ei saisi olla etukäteen tiedossa, Heikki Räisänen sanoo.

Tavallinen ja taivaallinen Jeesus

Jos Raamattuun haluaa kunnolla tutustua, siitä ei kannata napsia irrallisia jakeita ja elämänohjeita. Räisänen suosittelee mieluummin lukemaan kerralla suurempia kokonaisuuksia, esimerkiksi yhden kirjan, ja palaamaan sitten yksityiskohtiin.

Uutta testamenttia lukiessa kannattaa vertailla eri evankeliumeita keskenään. Tällöin havaitsee, kuinka paljon Johanneksen evankeliumi poikkeaa muista eli niin kutsutuista synoptisista evankeliumeista.

— Siinä missä muut evankeliumit ovat kohtuulliseen realismiin pyrkiviä piirroksia, Johannes on kuin lasimaalaus. Sen uudelleentulkinta historian tapahtumista on pitkälle vietyä. Johanneksen Kristus on ylimaallinen hahmo, joka puhuukin ihan eri lailla kuin muissa evankeliumeissa.

— Kirkon Kristus puolestaan syntyi jännitteestä muiden evankeliumien selkeän inhimillisen Jeesuksen ja Johanneksen ylimaallisen Kristuksen välillä. Niiden yhteensovittamiseksi kehitettiin kaksiluonto-oppi, jonka mukaan Jeesus on sekä Jumala että ihminen.

Siitä, kuka historiallinen Jeesus oli, on tutkimuksessa esitetty monia arvioita. Hänet on nähty muun muassa yhteiskunnallisena kriitikkona ja vaeltavana filosofina. Räisäsen oma kanta on, että Jeesus oli eräänlainen lopunajan profeetta, joka odotti lähellä olevaa historian loppua ja Jumalan valtakunnan toteutumista maan päällä.

Jumala prosessissa

Lukeepa Raamatusta sitten mitä tahansa, lukee Räisäsen mukaan palaa prosessista: Raamatun sisällä perinnettä tulkitaan jatkuvasti uusien kokemusten valossa. Yksi osa tulkintaprosessia on Raamatun kehittyvä ja muuttuva jumalakuva.

— Yhtäältä jumalakuvan muutoksessa on kyse siitä, että siirrytään monijumalaisuudesta yksijumalaisuuteen. Aluksi on monia jumalia, joista israelilaiset saavat palvella ainoastaan Jahvea. Vasta aika myöhäisessä vaiheessa, Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana, päädytään siihen, että on vain yksi Jumala ja muut ovat epäjumalia.

Toisaalta jumalakuvan muutosta voi Räisäsen mukaan tarkastella myös kehityskulkuna, jossa Jahve, joka varhaisvaiheessa on lähinnä sodan jumala, saa muilta jumalilta uusia piirteitä ja lopulta omaksuu kaikkien toimenkuvat.

— Tämä näkyy jumalakuvan ristiriidoissa: toisaalta Jumala on hirveän julma, toisinaan hänestä näkyy lempeä puoli. Kannattaa siis olla selvillä mistä puhuu, kun puhuu Raamatun Jumalasta.

Kysymisen pakko

Sitten varoituksen sana: jossakin vaiheessa lukijasta voi puhjeta kriitikko. Heikki Räisänen toteaa, että Raamatun ristiriitojen havaitseminen voi viedä prosesseihin, jotka eivät välttämättä ole helppoja.

— Riippuu tietysti omasta taustastakin: mitä ulkokohtaisempi suhde Raamattuun ja kristinuskoon, sitä vähemmän ristiriitaisuudet ovat ongelma. Takuita on vaikea antaa, on vaikea luvata, että näiden asioiden pohtimisessa ja tutkimisessa ei ole uskon kannalta mitään pelättävää. Kyse on siitäkin, mitä usko on ja pitääkö sen pysyä tietynlaisena.

Räisänen itse on esimerkki siitä, ettei kyselijän osa ole aina helppo. Hänen urakkansa Raamatun parissa alkoi jo pikkupoikana kodin kuvaraamatun ääreltä. Hän ei ole ihan varma, oppiko hän sen avulla lukemaankin, mutta jo alle kouluikäisenä hän kirjoitteli uusia versioita Raamatun kertomuksista. Sukulaisiaan hän huvitti lausumalla ulkoa Matteuksen evankeliumin sukuluetteloa.

— Nuoruudessa Raamattu oli minulle tavanomaisella tavalla itsestään selvä auktoriteetti. Nyt voi ihmetellä, miten olen voinut olla kyselemättä. Kriittiset kysymykset heräsivät sitten teologiaa opiskellessani. Ja sillä tiellä olen yhä. Nykyisin Raamattu on minulle kiehtova, inhimillinen kirja.

— Eivät kaikki käy tällaista prosessia läpi, eikä tarvitsekaan. Mielestäni on täysin hyväksyttävää säilyttää kyseenalaistamaton suhde Raamattuun, kunhan ei käytä Raamattua aseena. Joillekin vain käy niin, että ongelmat eivät jätä rauhaan ja heidän on jatkettava kysymistä. Käsittääkseni yksi perusarvoista, joka nousee Raamatusta, on totuudellisuus, halu olla rehellinen.

Mahdoton fundamentalismi

Pyrkimys rehellisyyteen poiki Heikki Räisäselle komean, kansainvälisestikin arvostetun tutkijanuran Uuden testamentin eksegetiikan parissa. Sen verran uhkaaviksi hänen esittämänsä kysymykset ja niihin löytämänsä vastaukset kuitenkin on koettu, että raamattunäkemystä koskevat kiistat 1970- ja 1980-luvuilla henkilöityivät pitkälti häneen. Räisäsen katsottiin kiistävän ja riistävän Raamatulta sille kuuluvan arvovallan.

— Eksegeettinen tutkimus tuo esiin asioita, jotka monet kokevat turvallisuutta vaarantaviksi. Kuitenkin ne usein ovat asioita, jotka ihan tavallinenkin lukija huomaa, Räisänen arvioi.

Raamattukiistoissa Räisäsen ja hänen edustamansa historiallis-kriittisen tutkimuksen vastapuolena ovat näkyvimmin olleet konservatiiviset kristilliset piirit, joiden raamattunäkemyksen Räisänen määrittelee lähinnä fundamentalistiseksi.

— Kukaanhan ei mielellään myönnä olevansa fundamentalisti. Suomalaisessa keskustelussa he kutsuvat tulkintatapaansa vaikkapa raamatulliseksi tai historiallis-kristilliseksi.

Räisäsen mukaan fundamentalismi käsitetään usein väärin kirjaimelliseksi lukutavaksi. Fundamentalistille tärkeintä ei kuitenkaan ole kirjaimellisuus, vaan Raamatun erehtymättömyyden osoittaminen.

— Kirjaimellisuudesta luistetaan, jos se tuntuu vievän pohjaa erehtymättömyydeltä, eli myös fundamentalisti valikoi ja tulkitsee. Fundamentalistinen tulkintatapa on muutenkin mahdoton. Käytännössä kukaan ei voi lukea Raamattua niin, että pitäisi kaikkea yhtä erehtymättömänä. Esimerkiksi homokeskustelussa vedotaan usein Paavaliin, mutta ei Vanhaan testamenttiin, jossa käsketään tappamaan homoseksuaalit. Silloin on jo tingitty erehtymättömyyden periaatteesta — ja hyvä niin.

Raamatun pimeät puolet

Raamatun takakansiteksti voisi myös luvata sotia, murhia ja väkivaltaa. Vanhassa testamentissa esimerkiksi kuvataan sellaisia kansanmurhia, jotka Räisäsen mielestä kuuluisivat nykymaailmassa kansainvälisen oikeuden käsiteltäviksi.

— Uudessa testamentissa puolestaan on hyvin vahvaa polemiikkia juutalaista yhteisöä vastaan. Se on ollut tehokas kasvualusta antisemitismille.

— Uusi testamentti on myös luonut pohjaa myöhemmille helvettikäsityksille, jotka ovat muokanneet koko kristikunnan mielenmaisemaa. Ei meilläkään tarvitse mennä kovin monta vuosikymmentä taaksepäin, kun helvetinpelko oli realiteetti.

Luterilaisille nämä Raamatun pimeät puolet ovat Räisäsen mukaan ongelmallisia siksi, että Raamatulla on niin merkittävä periaatteellinen asema. Pimeistä puolista vaietaan, koska ristiriita periaatteen ja Raamatun todellisen käytön välillä on niin iso.

— Helvetistä tuodaan esille kevytversio, vaikka itse asiassa helvetillä pelottelu jos mikä olisi raamatullista. Tapahtuuhan se Matteuksen evankeliumissa Jeesuksen suulla, Räisänen huomauttaa.

— Matteuksen mukaan helvettiin eivät joudu vain stalinit ja hitlerit, vaan suurin osa ihmisistä. Voi miettiä, onko mikä tahansa täydellisyydestä lipsuminen niin suuri majesteettirikos, että siitä tulee seurata ikuinen kidutus. Kun kaivataan sitä, että kirkossa julistettaisiin synti synniksi, tajutaanko, että Matteuksen mukaan melkein kaikki pääsisivät helvettiin? Eihän tähän pohjimmiltaan uskota, joten olisi parempi, että se sanottaisiin avoimesti.

Räisäsen mukaan Raamatun pimeiden puolien käsitteleminen on välttämätöntä, mikäli halutaan uskottavasti puhua myös Raamatun hyvistä hedelmistä: lähimmäisenrakkaudesta, vastuusta ja oikeudenmukaisuudesta.

Heikki Räisänen: Rosoinen Raamattu.
WSOY 2006.

Sisäpiirin tietoa

Onko Raamatun lukeminen vain uskovien puuhaa vai voiko siihen ryhtyä kuka tahansa? kyselee Skotlannin episkopaalisen kirkon entinen piispa Richard Holloway. Voi ja pitää ryhtyä, on hänen vastauksensa.

Hiljattain suomennetussa kirjassaan Kuinka Raamattua luetaan (Like 2007) Holloway lukee Raamattua kokoelmana myyttejä, joiden vaikuttavuus ja sanoma ovat tekstissä itsessään. Samalla hän muistuttaa, ettei tällaisen lukutavan tarvitse olla ristiriidassa uskonnollisen tulkinnan kanssa.

Hollowaylle Raamattu on kirja, joka paljastaa sisäpiirin tietoa ihmisestä ja koko ihmiskunnasta. Se, mitä ihminen Jumalasta sanoo, kertoo paljon hänestä itsestään.

Ei ole yhdentekevää miten Raamattua luetaan — sen tulkinnalla voi olla konkreettisia ja kauaskantoisia vaikutuksia ihmisten elämään. Holloway ottaa esimerkiksi syntiinlankeemuskertomuksen, jonka vaikutukset heijastuvat edelleenkin länsimaisen ihmisen minäkuvassa. Pitkälti Paavalin ansiosta juutalaista myyttiä on tulkittu niin, että ihmiset ovat saaneet kannetavakseen raskaan syyllisyyden taakan.

Paavalin ristiriitaista persoonaa on Hollowayn mukaan kiittäminen myös siitä, että kristinusko muuttui eettisestä uskonnosta teologiseksi uskonnoksi. Oikeita tekoja tärkeämmäksi tuli oikea usko.

Raamatun eettinen ulottuvuus tuntuu olevan Hollowaylle sen keskeisin anti. Hän sanoo edustavansa käytännönläheistä raamatuntulkintaa, jossa ei olla kiinnostuneita niinkään arvojen alkuperästä kuin niiden hyödyllisyydestä.

Vanhan testamentin tuoma suuri edistysaskel oli hänen mielestään Jumalan yhdistäminen solidaarisuuden vaatimukseen. Kaikkein vahvin olikin nyt heikkojen puolella, kun varhaisemmissa uskonnoissa jumalat olivat herättäneet lähinnä pelkoa.

Samaa heikoimpien puolelle asettumista jatkoi myös Jeesus, joka samastui köyhiin ja hyljeksittyihin jo syntyessään mitättömässä kaupungissa seimeen paimenten kumarrettavaksi.