Mikkolan seurakuntakodissa on menossa poikien jokatiistainen kerhoilta. Pojat saavat aina aluksi pelata jotakin, joten meteli on sen mukainen. Mutta tarvittaessa kerhon persoonallinen ja jämäkkä ohjaaja Nikolai Juonolainen saa kyllä porukan hiljenemään.

Ei ole aivan tavallista, että poikakerhon ohjaajana toimii 72-vuotias eläkeläismies. Venäjää äidinkielenään puhuvaa Juonolaista pyydettiin tehtävään kuusi vuotta sitten, koska alueella asuvien venäjänkielisten poikien kerhoon tarvittiin ohjaajaa. Hän on vetänyt venäjänkielistä ryhmää maanantaisin ja suomenkielisten poikien ryhmää tiistaisin.

Juonolaisella on illassa aina tietty ohjelma. Pelin jälkeen kokenut pedagogi opettaa poikia askartelemaan erilaisilla työvälineillä ja materiaaleilla. Joka kerta hän myös puhuu jostakin ajankohtaisesta aiheesta, "esimerkiksi terveydelle vaarallisista punkeista".

— Lopuksi tarjoilen aina teetä ja keksejä. Silloin pidän myös hartaushetken, ja Jumalan sanan ääressä kaikkien on oltava aivan hiljaa.

Näin tehdään haastatteluiltanakin. Tosin vilkkaita pojankoltiaisia taitaa kiinnostaa enemmän tarjoilupuoli.

Talonmiehenä koululla

Inkeriläinen Nikolai Juonolainen muutti Pietarista pääkaupunkiseudulle heinäkuussa 1990. Se oli ensimmäinen vuosi, jolloin inkeriläiset saivat tulla paluumuuttajina Suomeen. Juonolainen oli eronnut ja jäänyt juuri eläkkeelle, joten hän päätti kokeilla, miltä elämä maistuisi hänelle läheisessä naapurimaassa.

Toimeliaana miehenä Juonolainen etsi työtä uudessa kotimaassaan. Hän työskenteli 1990-luvulla Mikkolan koululla talonmiehenä. Tuolloin hän tutustui seurakunnan työntekijään Terho Kettuseen, joka huomasi hänen pärjäävän nuorten ihmisten kanssa.

— Olen tehnyt elämässäni monenlaisia töitä. Tämä kerho-ohjaajan työ on tuntunut oikein mukavalta, nämä lapset antavat minulle niin paljon, Juonolainen sanoo.

Kerhotyön ohella Juonolaisen päivät täyttyvät nykyään muun muassa runojen kirjoittamisesta ja ystävien tapaamisesta. Aikuisia lapsiaan hän tapaa pari kertaa vuodessa. Tytär asuu Norjassa ja poika perheineen Pietarissa.

Perhe evakossa Suomessa

Suomi merkitsi alakouluikäiselle Nikolai Juonolaiselle poikkeuksellista vaihetta sodan koettelemusten keskellä.

Juonolaisen perhe joutui elämään 1940-luvun alussa puutteellisissa oloissa kotikylässään Virkkilässä saksalaisten vallattua inkeriläisten alueen. Kesällä 1943 perhe evakuoitiin Kloogan siirtoleirille Viroon. Äiti ja hänen kaksi poikaansa viettivät leirillä neljä kuukautta, jonka jälkeen heidät siirrettiin evakkoon Suomeen.

— Mukana olivat vain paksu Raamattu, patja, ompelukone ja valokuvat, Juonolainen muistelee liikuttuneena. Vaikka hän oli tuolloin pieni poika, hän sanoo muistavansa monia asioita esimerkiksi ankealta siirtoleiriltä.

Perhe pääsi asumaan maalaistaloon Kankaanpäähän. Äiti teki työtä ja pojat kävivät koulua. Elämä Suomessa oli verraten normaalia, ja ajasta jäivät hyvät muistot.

Paluu Neuvostoliittoon koitti kuitenkin jo joulukuussa 1944, jolloin Suomea vaadittiin palauttamaan inkeriläiset. Perhe siirrettiin Siperiaan, ja kun perheen isä löytyi, muutettiin myöhemmin Borisinharjulle Laatokan rannalle.

— Sota-aika oli todella kauhistuttavaa, mutta selvisin siitä vahvan uskon avulla, Juonolainen tuumii.

Huippusalainen tehtävä

Nikolai Juonolaisen nuoruus sujui 1950-luvulla kuitenkin onnellisissa merkeissä. Hän sai hyvän peruskoulutuksen ja selvitti kolmivuotisen varusmiespalveluksen erinomaisin arvosanoin.

Armeijan jälkeen vuonna 1958 Juonolainen pääsi kiinnostavaan työhön erään kemian instituutin tutkimuslaboratorioon. Siellä nimittäin kehitettiin polttoainetta Neuvostoliiton raketti- ja avaruusohjelmaa varten. Tutkimusryhmä onnistui saamaan aikaan polttoaineen, jolla ohjukset saatiin maata kiertävälle radalle.

— Olin pienestä lähtien ollut kemisti, ja pystyin hyödyntämään työssä isältäni saamaa tietoa. Puolentoista vuoden tutkimustyön jälkeen kehittämällemme polttoaineelle myönnettiin patentti. Vasta tämän jälkeen saimme luvan kertoa huippusalaisesta tehtävästämme, työstä mitalilla palkittu Juonolainen selostaa innoissaan.

1960-luvulla Juonolainen opiskeli kemistiksi ja mekaanikkoinsinööriksi, jonka lisäksi hän kävi myös metsäakatemian. Hänen työuraansa sisältyi erilaisten työprojektien vetämistä sekä opetustehtäviä. Hän jäi vuonna 1990 eläkkeelle ammattikoulun opettajan työstä.

Vanha kirkko käyttöön

Kristitystä ihmisestä elämä Neuvostoliitossa tuntui ajoittain raskaalta, sillä kaikki kirkollinen toiminta oli kielletty. Vanhoja upeita kirkkoja pidettiin muun muassa varastoina. Helpotusta tilanteeseen toi Gorbatshovin presidenttikaudella alkanut vapaampi perestroikan kausi.

Nikolai Juonolainen ryhtyi vuonna 1987 ajamaan silloisessa Leningradissa sijainneen Inkerin evankelisluterilaisen pääkirkon Pyhän Marian kirkon avaamista.

— Tutkimme, miten saisimme kirkon uudestaan käyttöön. Tehtävä oli todella vaikea, mutta onnistuimme lopulta. Tuntui mahtavalta, kun kirkossa pidettiin ensimmäinen jumalanpalvelus Pietarin kaupungin syntymäpäivänä toukokuussa 1990.

Vuonna 1802 rakennetussa Pyhän Marian kirkossa tehtiin myöhemmin mittava kunnostustyö, joka valmistui vuonna 2002.

Vaikka Neuvostoliitossa eivät kaikki asiat miellyttäneet, ei Juonolainen hylännyt kotimaataan Suomeen muutettuaan. Päinvastoin hän on iloinen, että hänellä on nyt kaksi kotimaata.

— Rakastan Suomea, mutta rakastan myös Venäjää, jossa sain hyvän koulutuksen, mielekästä työtä ja hienoja kulttuurikokemuksia.

Inkeriläisten raskas menneisyys

Inkerinmaa on ollut aikoinaan noin 55 000 neliökilometrin suuruinen alue Virosta Laatokkaan. Inkerillä on myös oma lippu ja vaakuna.

Vuonna 1618 solmitun Stolbovan rauhansopimuksen mukaan Inkerinmaa siirtyi Ruotsi-Suomen yhteyteen, jonka jälkeen sinne ryhdyttiin houkuttelemaan suomalaisväestöä. Ruotsin vallan loppuaikana Inkerinmaalla asui jo 70 000 henkeä. Sinne perustettiin Suomen oloja vastaava hallintojärjestelmä ja luterilainen seurakuntaverkosto.

Eheä suomalaisasutus säilyi Inkerinmaalla 1920-luvun loppuun asti. Vuonna 1926 Leningradin alueella laskettiin olevan 115 000 inkerinsuomalaista. He asuivat pääasiassa kylissä, joita oli noin 900, ja puhuivat äidinkielenään suomea.

Inkeriläisten hajaannus alkoi Venäjän vallankumouksen jälkeen. Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 Inkerille luvattiin uskonnonvapaus ja kulttuuriautonomia, mutta lupaukset eivät toteutuneet. Kirkkoon ja papistoon kohdistetut vainot alkoivat 1920-luvulla. Kirkot suljettiin 1930-luvulla, ja koululaitos venäläistettiin vuonna 1937.

Inkerinsuomalaisia pakkosiirrettiin Pohjois-Inkeristä Suomen rajan tuntumasta jo 1920-luvulla. Maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä 1930-luvulla 60 000 inkerinsuomalaista eli puolet Inkerin suomalaisväestöstä vangittiin ja karkotettiin pois kotiseuduiltaan. Karkotukset kiihtyivät toisen maailmansodan puhjettua.

Toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton sota-alueilla asuvista inkeriläisistä osa jäi Leningradin piiritykseen, ja Siperiaan siirrettiin noin 10 000 inkerinsuomalaista. Saksalaiset miehittivät syksyllä 1941 suurimman osan Inkerinmaata, minkä vuoksi useat tuhannet ihmiset joutuivat siirtymään länteen. Viron, Veimarin ja Kloogan karanteenileireillä kuoli kulkutauteihin ja nälkään yli 3000 inkeriläistä. Saksan ja Suomen välisen sopimuksen mukaisesti alkoi keväällä 1943 inkerinsuomalaisten siirtäminen leireiltä Suomeen. Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläistä.

Syksyllä 1944 solmitun välirauhan ehtojen mukaan Suomi sitoutui palauttamaan sodan aikana internoidut Neuvostoliiton kansalaiset. Myös inkeriläisten katsottiin kuuluvan tähän joukkoon. 55 000 inkeriläistä palasi takaisin Neuvostoliittoon, mutta yksikään heistä ei päätynyt Inkerinmaalle. Vasta 1950-luvun lopulla inkerinsuomalaiset saivat luvan palata takaisin kotiseudulleen, mutta vain osa palasi.

1980-luvun loppuvuosina eri puolilla Neuvostoliittoa ja Viroa alkoi tapahtua inkeriläisten järjestäytymistä. Kesällä 1990 Leningradin alueella toimi yhdeksän, Virossa kymmenen ja Neuvosto-Karjalassa viisi inkeriläisjärjestöä, joissa arvioitiin olevan yhteensä yli 5 000 jäsentä. Myös Inkerin kirkko elpyi ja uusia seurakuntia perustettiin.

Nuoret tuntevat huonosti oman kulttuuritaustansa

Inkerin kulttuuriseura perustettiin vuonna 1993 tukemaan inkerinsuomalaisen kulttuurin edistämistä ja elvyttämistä. Seuran puheenjohtajan, valtiotieteen tohtori Helena Miettisen mukaan paluumuuttajien määrästä ei ole täsmällisiä tilastotietoja, mutta hän arvelee heitä tulleen Suomeen 1990-luvun alusta lähtien noin 25 000–30 000. Arviolta puolet tästä määrästä asuu Uudellamaalla.

— Inkeriläisistä ei voi puhua kovin yhtenäisenä ryhmänä, sillä esimerkiksi kielitaito vaihtelee. Vanhemmat ihmiset osaavat kieltä paremmin kuin nuoremmat, joiden äidinkieli on venäjä. Monet suomalaiset eivät sen vuoksi pidä heitä paluumuuttajina.

Inkeriläisten työllistyminen on paljon kiinni kielitaidosta. Miettinen kertoo, että monien korkeasti koulutettujenkin paluumuuttajien on vaikea löytää koulutustaan vastaavaa työtä, koska he eivät osaa puhua suomea tarpeeksi hyvin.

— Yhtenä ongelmana on myös se, että suomalainen työkulttuuri on niin erityyppistä verrattuna venäläiseen. Inkeriläisiltä menee yleensä oma aikansa siihen sopeutumisessa.

Miettisen mielestä valtio voisi tehdä paljon enemmän inkerinsuomalaisten kulttuurin tukemiseksi ja vahvistamiseksi. Hänestä inkeriläiset ovat joutuneet väliinputoajien asemaan, koska heidän kohdallaan kyse ei ole tietystä nykyään olemassa olevasta maasta eikä sukulaiskansasta, mutta he eivät ole myöskään suomalaisia.

— Oma kulttuuritausta ja historia ovat monesti nuoremmilla inkeriläisillä hämärän peitossa, koska sukupolvien ketju on katkennut venäläistymisen seurauksena.

Inkerin kulttuuriseurassa kehitellään parhaillaan erilaisia muistelumenetelmiä. Seurassa valmistetaan muistorasioita ja tallennetaan inkeriläistä äänimaisemaa. Tärkeäksi koetaan myös inkeriläisen tietopankin rakentaminen ja sukututkimuksen tukeminen.