Aina ei välttämättä haluaisi tietää, mitä toisten seinien sisäpuolella tapahtuu — tai sitten juuri se kiinnostaa. Päivikki Antola on toimittanut kirjan Papin lapset (Ajatus 2007), jonka kautta pääsemme tirkistelemään pappisperheiden elämään.

Näkökulmana on aikuisten muistelot lapsuudesta pappiskodissa. Monenlaista traumaa papinlapsena oleminen näyttää tuottaneen. Osa kirjoittajista on omaksunut lapsuutensa kodin uskontulkinnan sellaisenaan. Osa on kääntynyt tyystin kodin perintöä vastaan esimerkiksi eroamalla kirkosta.

Muun muassa Marja Myyryläinen kertoo, että pappilassa piti olla kiltti, kohtelias ja käyttäytyä nätisti.

Eräs itse papiksi päätynyt pohtii edelleen, miksi hänen on koko elämänsä ajan pitänyt olla aina vain kiltti, vaikka koko ajatus kiltteyden hienoudesta on hänen mielestään kristinuskon kannalta väärä.

Vanhan ajan pappiloissa oli oltava kiltisti, sillä oman kodin yhteydessä saattoi olla seurakunnan kanslia ja arkisto, kodin olohuoneessa pidettiin piirejä ja seuroja tai kodin toisessa päässä saattoi olla kokonainen kirkkosali.

Kun koti oli pappila, niin yksi kirjoittajista luuli vielä kouluun mennessään, että hänen nimensä on Pappilan Mauno, siis Mauno Pappila — oikea nimi olikin Mauno Jokipii.

Hassua on lukea myös siitä, että erään herätysliikkeen johtohahmon piti lahjoa omia lapsiaan jäätelöllä, jotta sai raahattua nämä messuun joka sunnuntai.

Vähemmän mukavaa on lukea useasta kirjoituksesta, kuinka herätysliikkeissään tunnetut pastorit ovat hakanneet lapsiaan kotona tai käyttäneet kovaa fyysistä kuria. Samaan yhtälöön on kuulunut äiti, joka vaikenee, koska isä on perheen pää.