Marcel Proustin (1871–1922) teoksen Kadonnutta aikaa etsimässä voi lukea nyt kokonaan suomeksi. Viimeinen osa nimeltä Jälleen löydetty aika on ilmestynyt tänä keväänä Annikki Sunin suomentamana.

Proust aikoi alun perin kirjoittaa kolmeosaisen romaanin, mutta lukuisten lisäysten ja korjauksien myötä siitä sukeutui 8-osainen, 1 250 000 sanan jättiläinen. Teosta on hankala luonnehtia nopeasti parilla sanalla, sillä sen ydin on hitaudessa.

Teos voidaan kyllä typistää kuvaukseksi Marcelin kasvusta kirjailijaksi tai kertomukseksi nuoruuden illuusioiden karisemisesta, mutta silloin menetetään jotain olennaista. Pikemmin kuin juonellinen kertomus Proustin romaani on yksilön näkemys itsestään ja elämästä sellaisena kuin se virtaa hänen ympärillään.

Kertojan, eli Marcelin, muistista vyöryy tunnelmakuvia, hetkellisiä aistihavaintoja, henkilöhahmojen ja maisemien kuvauksia sekä psykologisia sivalluksia. Näitä tapahtumia laajennetaan viittaamalla muun muassa Raamattuun ja antiikin mytologiaan.

Verhottujen ilkeyksien herkullinen rihmasto

Jos Proustin teos kiehtoo, mutta tuntuu liian raskaalta, voi lukea ensi hätään vaikkapa Olof Lagercrantzin viehättävän kirjan Proustia lukiessa. Lagercrantz valottaa siinä Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen keskeisiä teemoja, henkilöhahmoja sekä mytologisia ja raamatullisia vaikutteita. Hän kirjoittaa tyylillä, jonka kautta lukija vihkiytyy proustilaiseen ilmaisuun, mutta joka ei vaadi yhtä paljon keskittymistä kuin kirjailijan oma lause.

Yksi Proustin romaanin keskeisiä juonteita on seurapiirikuvaus. Tätä puolta Lagercrantz luonnehtii "verhottujen ilkeyksien herkulliseksi rihmastoksi".

Nuori Marcel ihannoi aatelisten sisäpiiriä, jonne hän pyrkii ja pääseekin, mutta jonka sivistyneisyys paljastuu pikkuhiljaa silmänlumeeksi. Teoksen toinen, syvempi johtolanka löytyy äidin antamatta jääneestä iltasuukosta. Se synnyttää Marcelissa lohduttoman, täyttymättä jääneen kaipuun, johon hän aina uudelleen palaa.

Lagercrantzin mukaan Kadonnutta aikaa etsimässä on rakennettu kuin sävelteos, joka toistaa muutamaa aihelmaa. Proustilla ne ovat ulkopuolisuuden kokemus ja kaipuu, jotka "palaavat aina uusissa hahmoissa".

Proustilainen viisaus

Jos päättää kuitenkin tarttua itse teokseen, Proustin teksti voi alkuun tuntua loputtomalta kiemurtelulta.

Kiireinen nykylukija haluaisi päästä nopeasti kiinni "itse asiaan", mutta pääosan saavatkin päälle päin kovin mitättömät havainnot, kuten uni- ja valvetilan rajoilla vaeltelevan tajunnan liikkeet, ilmeiden värähtelyt jonkun paronin kasvoissa tai esineistä syntyvät vaikutelmat valon leikkiessä niiden pinnoilla.

Myös rutiinit, kuten lapsuuden lauantaiden poikkeava rytmi, saavat toistuvasti kertojan huomion. Rutiineista ja aistimaailman yksityiskohdista löytyy kuitenkin elämän ydinmehu, jonka kautta mielenmaisema voi avautua ennalta-aavistamattomiin ulottuvuuksiin.

Proustin tapaa kirjoittaa elämäänsä voikin tarkastella myös eräänlaisena hitauden filosofiana kuten Alain de Botton tekee kirjassaan Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi. Kirja taustoittaa hauskasti ja elävästi Proustin teosta kertomalla hänen henkilöhistoriastaan. Yhdeksän lukua on nimetty elämänohjeiksi, joista viimeisenä on "Miten opit laskemaan kirjan kädestäsi?".

Jo kirjan nimi Kadonnutta aikaa etsimässä voidaan de Bottonin mielestä ymmärtää selkeänä kysymyksenä siitä, miten aika tuntuu elämässä vain tuhlaantuvan ja katoavan jonnekin.

Mutta, kysyy de Botton, miksi uskoa Proustin elämänviisauksia, kun tämä itse tuntui olevan niin vähän esikuvallinen? Kirjailija itsehän on vuoteessaan lojuva yläluokkainen mies, joka potee mitä moninaisimpia vaivoja ja saa valmiit ateriat eteensä. Miksi luottaa tällaisen elämää lasin läpi katselevaan ihmiseen, jonka oma elämä näyttää tuhlautuvan joutenolossa?

Kirjat ja oikeat ihmiset

Hermoherkän Proustin elämää leimasi todellinen kärsimys. Olihan hän moninkertaisesti ulkopuolinen.

Kirjailija sairasti paljon ja vietti siksi suurimman osan elämäänsä sisätiloissa ja usein poissa päivän valosta. Homoseksuaalina ja puoliksi juutalaisena hänelle tulivat tutuiksi myös salailu ja paljastetuksi tulemisen pelko. Toisaalta tämä ulkopuolisuus ja etäisyys toiminnasta tekivät hänestä selvänäköisen.

Proustin mukaan taide sinänsä ei ole arvokasta, vaan se mitä se tekee meille. Taide auttaa meitä syventämään ajatteluamme ja havainnoimaan ympäristöämme herkistynein aistein.

Proust rinnastaa ystävyyden ja lukemisen. Kirjojen kanssa voi kuitenkin olla rehellisempi kuin ihmisten. Lukemisen voi keskeyttää kun siltä tuntuu, eikä siinä tarvita ystävyydeltä vaadittua mielistelyä.

Omassa elämässään Proust erotti nämä kaksi aluetta. Hän pyrki totuudellisuuteen vain kirjoissaan ja ystäviä hän kohteli lempeästi imarrellen. Ikäville tunteille löytyi tilaa kirjoittamisesta. Tämä erottelu näyttää onnistuneen varsin hyvin, sillä Proust oli pidetty ystävä.

Avaa silmäsi

Yksi Proustin elämänohjeista kuuluu "n’allez pas trop vite!", älkää kiirehtikö. Kun hidastaa vauhtia, huomaa enemmän. Myös poissaolo saa näkemään tutut asiat toisin, tarkemmin.

Proust miettii Nooaa ja sanoo, että vaikka hänen kohtalonsa oli kauhea, niin eristettynä arkissa hän käsitti maailman selvemmin. Kun sulkee silmät, normaalisti huomaamaton todellisuus piirtyy eteen läsnäolevampana ja yksityiskohtaisempana.

Proustilaisessa yksityiskohtiin pysähtymisessä on myös jotain hyvin pyyteetöntä, hetkellisistä tarpeista vapaata. Marcelin keskittyminen ympäristöönsä ja omiin tunteisiinsa muistuttaa meditatiivista tilaa. Tarkkailevan ihmisen olemus voi olla ulkoisesti passiivinen, mutta mielen sisällä käy kuhina.

Tällaiseen keskittyneisyyteen ja siitä nousevaan muistin elävyyteen ei voi kuitenkaan pakottaa. Tästä kertoo Kadonnutta aikaa etsimässä –romaanin tunnetuin episodi Madeleine-leivoksesta. Simpukan muotoinen Madeleine kuului tiettävästi jo keskiaikaisten, Santiago de Compostelaan matkaavien pyhiinvaeltajien eväsvarustuksiin. Marcelin eväsretki suuntautuu kuitenkin sisään päin.

Leivosmurusen ja lehmuksenkukkateen aiheuttama makuelämys nostaa pitkästyneen Marcelin mieleen lapsuuden loma-aikojen pikkukaupungin Combrayn, Léonie-tädin talon ja muut unohtuneet yksityiskohdat. Elämä ei äkkiä olekaan vain keskinkertaista rutiinia, vaan hetkeen liittyy lukematon määrä aistimuksia ja muistikuvia.

Proustin mukaan elämän täyteys ja mielekkyys nousevat niistä mielikuvista, joita elämästämme luomme. De Botton kirjoittaa: "Ilo joka voi syntyä siitä kun katsoo asioita toisenkin kerran, on keskeistä Proustin terapeuttiselle ajatukselle, sillä se tuo esiin sen, missä määrin tyytymättömyytemme voi olla pikemminkin seurausta omasta kyvyttömyydestämme tarkastella elämäämme kuin jostakin elämämme olennaisesta puutteesta."

Anna mielelle aikaa vaellella

Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissaan Proust pyrkii tavoittamaan kokemuksen, joka syntyy kun mielellä on aikaa vaellella ja muistilla aikaa toimia aistiärsykkeiden johdattamana.

Lagercrantzin sanoin Proust ei metsästä "kadonnutta sielunmannerta" vaan "todellisuutta joka on vapauttanut itsensä ajan järkähtämättömistä laeista ja sen kautta myös kuolemasta". Teosta leimaa kaipuu, joka saa kertojan aina kiihkeästi tekemään lisäyksiä kertomaansa.

Parasta, mitä lukijalle voi Proustia lukiessa tapahtua, on että mieli vaivihkaa muuttuu hitaaksi, kirkkaaksi ja odottavaksi. Silloin verkkaisesti auki keriytyvien lauseiden maaginen voima alkaa tehota. Siihen miten lukija löytäisi omasta arjestaan hetkisen aikaa hitauden kokemuksille, Proust ei anna vastausta.

Proust-kirjallisuutta

Alain de Botton: Kuinka PROUST voi muuttaa elämäsi. Otava 2007.
Olof Lagercrantz: Proustia lukiessa. Otava 2007.
André Maurois: Marcel Proust. Otava 2007.

Eväsretki muistiin

Madeleine-leivos lienee maailmankirjallisuuden tunnetuin leivonnainen. Leivoksen maku vei kirjailija Marcel Proustin lapsuuden muistoihin. Aikaan, jolloin hän ennen sunnuntaiaamun messua nautti leivoksen ja kupillisen teetä.

Madeleine-leivoksesta löytyy monia versioita. Ranskalainen nettiresepti muistuttaa erehdyttävästi sitruunamuffinseja. Toisen ohjeen mukaan leivoksia voi maustaa muun muassa laventeliöljyllä. Simpukan muotoisia vuokia taitaa olla hankala löytää Suomesta, mutta varmasti myös kotoiset muffinsivuoat sopivat tähän tarkoitukseen.

Madeleine-leivokset

4 munaa

2 dl sokeria

3,75 dl jauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 sitruunan raastettu kuori

ripaus suolaa

100 g voita

Vatkaa munat ja sokeri paksuksi valkoiseksi vaahdoksi. Lisää jauhot ja leivinjauhe siivilän läpi, sitten sitruunan raastettu kuori, suola ja lopuksi sulatettu voi.

Voitele muffinsivuoat, täytä ne taikinalla ja anna levätä 20 minuuttia. Laita sillä välin uuni lämpiämään 225 asteeseen. Paista leivoksia noin 8 minuuttia.

Kasta leivos kamomillateehen, anna leivoksen maun levitä kielellä ja tunnelmoi proustilaiseen tapaan.