Vantaan Laurin (VL 19.4.) pääkirjoituspalstalla Pauli Juusela, "tavallinen seurakuntalainen", kysyy allekirjoittaneelta monta kysymystä. Jotakin yritän vastata annetuissa rajoissa.

Aluksi totean, että toisten järjestöjen puolesta minulla ei ole mahdollisuutta vastata. Toisekseen oman yhdistyksemme puitteissa emme myöskään ole laatineet asian tiimoilta julkilausumaa. Kolmanneksi kiitos avaran armon ja kasteen esille nostamisesta. Sen puolesta edelleen teemme työtä.

Neljänneksi: riidoilla ei saada koskaan hyvää aikaan. Itse ymmärrän kuitenkin yhteistyöllä myös muuta kuin vain pakottamista samaan muottiin. Viidenneksi: tavoitteemme on julistaa mahdollisimman monelle evankeliumia tässä kirkossa eläen ja tähän kirkkoon ihmisiä kutsuen.

Mitä se on?

Keväällä 1986 puin pikkutyttömme Hannan päiväunille Kaskisten pappilan pihamaalle. Lähdin kastetoimitukseen, jonka lopussa kirkkoon ilmestyi hyvä ystävämme ja tuon lauantaipäivän vieraamme. Hän kertoi, että Hanna oli viety ambulanssilla sairaalaan. Ajoin perässä, ja vaimoni kanssa seurasimme pitkään jatkunutta elvytystilannetta. Mitään ei ollut tehtävissä. Hannan elämä oli päättynyt.

Pieni arkku painaa yllättävän paljon. Samalla kuitenkin Jumalamme lupaus rauhan antamisesta oli todellisuutta.

Evankelisuuteen on aina kuulunut juuri sen korostaminen, että Jumalan sana on varma. Kun minun aikani tulee siirtyä ajasta ikuisuuteen, iloitsen siitä, että minua vastassa ovat tyttäremme Hanna, isäni ja monet muut ystävät. Tämä taivastoivo ei aja ketään pois, vaan kutsuu meitä Jumalan sanan varaan ja keskinäiseen yhteyteen. Ajalliset eivät kanna ikuisuuteen, mutta ikuisuuden tuulet auttavat meitä ajassa ja sen kivuissa.

Ilosanoma taivastoivosta on minulle ja yhdistyksellemme ykkösasia. Ja se on meille Jumalan sanassa annettu.