Kaksi opetuslasta on matkalla Jerusalemista Emmaukseen. He ovat oikeastaan pakomatkalla. Jerusalemista on päästävä äkkiä pois, se on heille kärsimyksen ja kauhun paikka, surun ja menetyksen kaupunki. Heidän mestarinsa on kuollut ja kaikki toivo on mennyt.

Kaikki on rauennut tyhjiin, heidän elämänsä on murskana, mielessä on viha, suru ja pettymys. Heillä ei ole päämäärää mihin mennä. Emmaus on vain yksi paikka, jonka he tietävät. Siellä ei ole mitään heitä varten. Se on vain pysähdyspaikka pakomatkalla.

Tien päällä, tilanteessa, jossa ei ole mitään mieltä ja jossa kärsimys käy yli käsityskyvyn, joku astuu vierelle. Hän on siinä ja auttaa kulkemaan pettymyksen, vihan, surun ja menetyksen läpi. Siellä missä ei ole enää mitään, vain pelkkä tieto, että on vielä hengissä, mutta ei ajatustakaan mitä elämällään tekisi, siellä Jumala ympäröikin huolenpidollaan.

Sellaisena hetkenä kohtaamme Jumalan aivan kuten Emmauksen tien kulkijat. Emme tunnista häntä, sillä silmämme ovat sokaistut. Mutta joku tulee vierelle, aivan kuin ennakkokuvana, aavistuksena siitä, mitä sittenkin voisi vielä olla edessäpäin.

Silloin voimme kertoa tarinamme. Ja joku pysähtyy kuulemaan, ottaa todesta kaiken kärsimyksen, ei selitä sitä pois, vaan ottaa sen sydämelleen. Miksi ei ottaisi? Mestarin oma kärsimyshän on johtanut Emmauksen tien kulkijat tälle tielle. Mestari, josta oppilaat puhuvat, on samalla matkalla, samalla tiellä.

Näin heidän kokemukseensa avautuu laajempi näkökulma. Heidän oma kertomuksensa asettuu osaksi isompaa kertomusta, siitä tulee osa Mestarin kertomusta, osa toisten samaa kokeneiden kertomusta, osa toisten pyhien kertomusta. Ja he voivat palata Jerusalemiin, toisten yhteyteen, toisten iloon, takaisin elämään, uuteen arkeen ja toivoon.