Eva Kaila on toiminut Rinnekodin kuntoutuskodin pappina runsaat 16 vuotta. Hän kertoo esimerkin työn palkitsevista hetkistä.

— Rippikoulussa oli eräs autistinen poika, johon oli vaikea saada kontaktia. Kerran kun isoset lauloivat hengellistä laulua, poika sanoi yhtäkkiä: "Minä olen yhteinen!" Silloin kyllä papilta pääsi itku.

— Oli tapahtunut jotain olennaista, juuri sitä, mihin pappi työssään pyrkii. Jokaisen pitää saada kokea, ettei häntä jätetä yksin tai sivuun, että hänestä välitetään.

Rinnekodissa Espoossa asuu kehitysvammaisia koko Uudenmaan alueelta. Monet heistä ovat syvästi tai vaikeasti vammaisia ja täydellisesti avun tarpeessa. Ovatko he sellaisina Jumalan kuvia?

— Ajattelen, että me kaikki erilaiset ihmiset yhdessä olemme Jumalan kuva. Kehitysvammaisilla on vastaanottamisen ja toisen tarvitsemisen lahja. He auttavat meitä säilyttämään inhimillisyytemme.

Löysin ihmiset persoonina

— Aikanaan minulle tarjottiin työtä Rinnekodista. Kutsumus kasvoi vähitellen tätä työtä tehdessä, Kaila kertoo.

Alku oli vaikeaa, kun ei ollut aiempaa kokemusta vaikeasti kehitysvammaisista. Kaila itki kotimatkalla töistä, kun ei tiennyt, miten muuten kuin sanoilla hän kohtaisi seurakuntalaisensa.

Vähitellen löytyi oma tapa tehdä työtä. Hän löysi ihmiset persoonina, ei ensisijaisesti vammaisina. Löytyi myös välineitä: esineet ja kuvat, laulut, kosketus ja yksinkertainen puhe.

Kailalla on noin 590 seurakuntalaista. Heistä 330 asuu Rinnekodissa, loput asuntoloissa tai perhehoidossa. Kaila käy säännöllisesti asuntoloissa ja tapaa Rinnekodissa myös niitä kehitysvammaisia, jotka käyvät siellä töissä.

Rinnekoti täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Hankkeen alullepanijana oli yksi diakonian uranuurtajista, sisar Aino Miettinen. Eva Kaila on laitoksen ensimmäinen kokotoiminen pappi. Hänen työnantajansa on Espoon seurakuntayhtymä.

Palaute tulee heti

Mainio asia työssä kehitysvammaisten parissa on se, että palaute tulee välittömästi. "En ymmärtänyt yhtään mitään", kuuluu joskus ja silloin on etsittävä toiset keinot.

Parasta on asukkaiden osoittama luottamus. Kailaa on kutsuttu "Äiti Camilloksi" — onhan hän pienen seurakunnan ainoa pappi.

Rinnekodin papin työssä tärkeitä ovat henkilökohtaiset keskustelut asukkaiden, omaisten ja henkilökunnan kanssa.

Kerran eräs masennuksesta kärsivä asukas sanoi Kailalle: "Uskon, että masennus helpottaa, kun olet sanonut niin. Niin kävi edelliselläkin kerralla."

— Myös rippikoulun yhteydessä on paljon hyviä, luottamuksellisia keskusteluja. Vanhemmat avautuvat monesti minulle ja käyvät läpi vammaisen lapsen syntymään liittyviä asioita. Koen olevani avuksi, Kaila kertoo.

Nyt näemme kuin kuvastimessa

Lasten virsi Laskiainen lasketaan, paastonaika alkaa on ollut tänä keväänä Rinnekodissa alku pääsiäisen odotukselle. Sitä on laulettu hartauksissa, koulussa ja päiväkerhoissa.

Kaila on kertonut tulevasta juhlasta pääsiäispuutarhan avulla, jonka ainekset hänellä on laukussaan. Niistä rakentuu hauta, sen suulle kivi ja ympärille kolme savesta muovailtua naista. Asetelmaan kuuluu myös kukkia ja värikäs salvadorilainen risti.

Kaila silittää Riikan poskea.

— Katsopas, tämä risti ei ole ihan surullinen, kun me tiedetään, että Jeesus nousi ristiltä taivaaseen.

Helga saa pääsiäismunan käteensä.

— Eikö teillä siellä kotona ollutkin kanoja?

Helga myöntelee naurussa suin.

Hiljaisen viikon kohokohta on pääsiäisnäytelmä, joka esitetään kaksi kertaa liikuntasalissa. Halukkaita esiintyjiä löytyy helposti, etenkin ruukunkantajan rooli on haluttu. Kaila itse toimii näytelmässä oppaana.

Kaila on lakannut jo kauan sitten pohtimasta, miksi toiset syntyvät vammaisina.

— Sillä on tarkoitus ja merkitys. Nyt me näemme kuin kuvastimessa, mutta kerran me saamme vastaukset. Jokaisen elämässä on jotain hyvää. Tärkeintä on nähdä, mikä tässä päivässä on hyvää. Sen olen tässä talossa oppinut.

— Itse haluan välittää Rinnekodin asukkaille, että he ovat Jumalan luomia ja rakastamia, Rinnekodin pappi sanoo.

— Kehitysvammaisilla on vastaanottamisen ja toisen tarvitsemisen lahja.