Risti ja ylösnousemus, pääsiäisen keskeiset teemat ovat läsnä Vantaan Ruoka-Avun perustajan ja vetäjän Jari Ilmosen, 53, elämäntarinassa ja työssä, jota hän työtovereidensa kanssa tekee.

Ruoka-Avun asiakkaita katsoessa tulee mieleen Raamatun teksti, jossa Jeesus kertoo olevansa kohdattavissa siellä, missä ihmiset ovat nälkäisiä, janoisia, vangittuja ja sairaita.

Simonkalliontie 9:n toimipisteestä on apua hakemassa työttömiä, yksinhuoltajia, maahanmuuttajia, pätkätyöläisiä, asunnottomia, alkoholisteja, mielenterveysongelmaisia, fyysisesti sairaita sekä pienen eläkkeen varassa sinnitteleviä vanhuksia.

— Köyhiä ja usein myös yksinäisiä ihmisiä. Yhtä tärkeää kuin ruokakassi on se, että täällä tapaa muita ihmisiä. Moni käy täällä vuodesta toiseen, mutta moni myös pääsee kiinni elämän syrjään, kuntoutuu, löytää työpaikan ja ryhtyy itse auttamaan toisia. Ihmisten elämä voi todella muuttua, korostaa Ilmonen.

Viimeisen myyntipäivän tuotteita

Ruokakasseja jaetaan tiistaina, mutta Ruoka-Avun työviikko alkaa maanantaina. Ilmonen on tullut paikalle hyvissä ajoin ennen kahdeksaa tarkistamaan, että kaikki on kunnossa ruoanhakukierrosta varten. Tänä aamuna ei ole, sillä autonkuljettaja puuttuu. Ilmonen saa hankittua lainakuskin Helsingin Myllypurosta.

— Aiemmin olisin itse lähtenyt paikkaamaan kuljettajaa, mutta viime kesän ohitusleikkauksen jälkeen olen oppinut, että en voi itse tehdä kaikkea. Täytyy etsiä apua ja luottaa toisiin, Ilmonen sanoo.

Paikalla on muutama vapaaehtoinen ja tukityöllistetty, joilla on kullakin oma tehtävänsä. Osa lähtee kuorma-auton kanssa Riihimäelle hakemaan maitotuotteita, toiset ottavat pakettiauton ja lähtevät kiertämään lähiympäristön kauppoja. Joku jää järjestelemään paikkoja ja ottamaan tavaroita vastaan.

— Saamme leipää, vihanneksia, hedelmiä, lihatuotteita, eineksiä ja muuta viimeisen tai lähes viimeisen myyntipäivän ruokaa useammasta kaupasta. Pakettiauto tekee maanantaina kaksi reissua ja käy sitten viemässä ruokaa seurakuntiin, jotka toimivat yhteistyössä kanssamme. Jaamme myös EU-ruokaa noin kerran kuussa erikseen sovittuna päivänä, koska siitä pitää olla erityisen tarkka kirjanpito, Ilmonen selvittää.

Tiimi toimii kuin Ferrari

Ilmosen apuna Simonkalliossa häärii suomalaisia, mutta myös muutamia maahanmuuttajia. Yksi heistä on italialainen Alberto Dimeo, jolle Ruoka-Apu on paljon enemmän kuin työpaikka.

— Haluan auttaa ihmisiä, siitä tulee hyvä mieli. Olen katolilainen ja uskooni kuuluu se, että auttaa toisia. Sitä paitsi koskaan ei voi tietää milloin itse tarvitsee apua, sanoo tämä entinen italialainen huippujalkapalloilija, jolla on suomalainen vaimo.

Alberto on ollut Ruoka-Avun toiminnassa mukana lähes kaksi vuotta ja hän kehuu työyhteisöä.

— Meillä on hyvä tiimi ja Jari on mahtava pomo. Tämä on kuin Ferrari Kimille, hän nauraa.

Samaa mieltä Ruoka-Avun työntekijöiden ja asiakkaiden hyvästä yhteishengestä on inkeriläinen Juho Petäjä, 71. Juho on Ilmosen naapuri Korson Vallinojalta ja vapaaehtoisena nyt toista vuotta.

— Järjestän penkkejä, autan ruokien kanssa, siivoan ja kastelen kukat, kertoo Juho työnkuvastaan.

Korsolainen Esko Holopainen on yksi monista Ruoka-Avun toimintaan kadulta tulleista vapaaehtoisista. Esko auttaa Simonkalliossa kahtena päivänä viikossa ja käy sen lisäksi keittämässä ruokaa Korson seurakunnan katulähetyksen tilaisuudessa keskiviikkona sekä Tikkurilan katulähetyksessä joka toinen tiistai.

Lähes 200 ihmistä saa apua

Tiistaina Ruoka-Avun oven takana jonottaa parisataa ihmistä. Heille annetaan jonotusnumerot, joiden perusteella ruokaa myöhemmin jaetaan. Ilmonen kättelee jokaisen tulijan ja toivottaa hänet tervetulleeksi tilaisuuteen. Moni pysähtyy vaihtamaan muutaman sanan. Yksi juttelee säästä, toinen kertoo vaimonsa olevan sairas ja joku kysyy Ilmosen vointia.

Kun kaikki ovat päässeet sisään, juodaan pullakahvit ja pidetään hengellinen tilaisuus. Useimmat asiakkaat haluavat kuunnella Ilmosen puheen ja osa laulaa virsiä. Myös rukouspyyntöjä jätetään.

Anne Stenman, työtön sihteeri sekä vastapäätä istuva noin nelikymppinen mies kertovat siitä, minkälaista tilaisuuteen tulleiden ihmisten elämä on. Anne on kirjoittanut toistasataa työpaikkahakemusta, mutta ei ole saanut töitä. Rahasta tekee tiukkaa ja hän sanoo suoraan, ettei olisi selvinnyt ilman Ruoka-Apua.

— Jokainen joka sinnittelee pienellä eläkkeellä, työttömyyskorvauksella tai toimeentulotuella tietää, että raha riittää juuri ja juuri elämiseen. Eikä aina siihenkään, kun kaikki kallistuu. Erilaiset avustuslomakkeet ovat vaikeita täyttää ja ihmisiä pomputellaan luukulta toiselle. Sitten valitetaan, kun ei käydä äänestämässä. Täällä on monta, jolla ei ole siihen tarvittavaa kuvallista henkilökorttia eikä varaa sellaista hankkia, huomauttaa mies.

Ilmonen pitää puheen, jossa hän kertoo omaa elämäntarinaansa ja korostaa sitä, että Jumalalle jokainen on yhtä arvokas. Sitten hän toivottaa ihmiset tervetulleeksi hakemaan ruokaa ja menee itse toimistohuoneeseen juttelemaan niiden kanssa, jotka haluavat keskusteluapua.

— Se on työtä, jota olen aina halunnut tehdä: olla ihmisten käytettävissä, Ilmonen tuumii.

Katuelämästä jäi jäljet

Jari Ilmonen päätyi auttajaksi, koska hän tuli itse autetuksi. Hän on kokenut elämässään niin kovia koettelemuksia, että psykiatri totesi, ettei hänestä ole työmieheksi. Hyvä, jos löytää itselleen harrastuksen.

— No tämä on sitten minun harrastukseni, tai oikeastaan elämäntapani, Ilmonen nauraa.

Ilmonen on viisihenkisen perheen esikoinen. Hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan varjostivat isän alkoholismi, väkivaltaisuus ja terveysongelmat. Äiti oli uskovainen, mikä oli ympäristössä pilkan aihe siinä kuin isän ryyppääminenkin. Kodin ilmapiiri oli sellainen, ettei asioista puhuttu.

— Ajauduimme köyhyyteen ja kurjuuteen. Nuorena miehenä alkoholisoiduin nopeasti. Aloin saada lopputilejä töistä, päädyin avoeroon ja vajosin lopulta kadulle. Katuelämää vietin sekä Tukholmassa että Turussa ja olin lopulta tenu-asteella. Systemaattiseen rikollisuuteen en ajautunut, mutta nälkääni joskus varastin.

Lopulta Ilmonen oli henkisesti ja fyysisesti täysin loppu. Puukko heilui puistossa ympärillä ja Ilmosesta tuntui, ettei hän välitä mistään. Juominen oli muuttunut työksi, elämä oli pelkkää viinan ja yösijan metsästystä.

— Havahduin siihen tosiasiaan, että kukaan ei kaada viinaa kurkkuuni. Juomiseni ei ollut yhteiskunnan, vanhempien tai minut jättäneen vaimon syy. En silti jaksanut lopettaa, sillä raittius tuntui helvetiltä.

Mieleen tuli kysymys "hyvä Jumala, oletko sinä edes olemassa?"

— Siinä, oman elämäni kaatopaikalla, tuli sellainen pehmeä, ihmeellinen olotila. Valtava keveys, jonka vasta myöhemmin ymmärsin olleen Jumalan vastaus minulle. Sen jälkeen meni vielä kaksi kuukautta ennen kuin olin yötä äitini luona ja hän kysyi, lähdenkö suljetulle osastolle. Vastasin, että lähden. Olin silloin 28-vuotias.

Hengellinen väkivalta mursi itsetunnon

Ilmosen toipuminen vei vuosia, eikä hänen elämäntarinansa siis ole mikään pelkistetty ennen ja nyt -tarina. Hän kävi AA-ryhmässä, löysi hengellistä apua ja oppi puhumaan vaikeista asioista selvinpäin. Lapsuus ja tenu-vuodet jättivät kuitenkin pysyvät jäljet, eikä Ilmosesta koskaan ollut normaaliin työelämään. Vaimon hän kuitenkin löysi ja sai viisi lasta, kunnes siinäkin tuli vastaan haaksirikko ja ero.

— Vaikeinta oli se, kun jouduin hengellisen väkivallan uhriksi. Usko, joka oli tuki ja voimavara, muuttui kipeiden ihmisten vallankäytön vuoksi pakottavaksi. Toiset ihmiset määrittelivät, millainen minun tulisi olla, jotta olisin Jumalan silmissä hyväksytty. Se mursi ja musersi itsetunnon.

Kokemus hengellisestä väkivallasta on tehnyt Ilmosesta varovaisen. Vaikka hän haluaa kertoa rakastavasta Jumalasta, hän on tarkka siitä, ettei painosta ketään mihinkään.

— Olen varovainen siinä, missä asioissa ohjaan ja kuinka puutun ihmisten elämään. Haluan rohkaista ihmisiä kääntymään Jumalan puoleen, mutta en jouduta kenenkään matkaa. Kerran täällä oli ulkopuolinen puhuja, joka ehdotti yhdelle asiakkaistamme, että hän voisi rukoilla tämän puolesta. Asiakas vastasi, että sopii, jos Jari pitää kädestä kiinni. Minuun luotetaan ja haluan olla sen arvoinen, sanoo Ilmonen.

Vaikka Ilmonen ei tarjoile Jeesusta reseptilääkkeenä, hänen omat kokemuksensa ja monien Ruoka-Avun toiminnassa mukana olleiden kokemus on, että uskolla voi olla iso merkitys ihmisen toipumisessa.

— Olen tässä äidin rukousten takia. Siitä olen iloinen, että hän sai nähdä minussa tapahtuneen muutoksen. Isäni elää vielä ja myös häneen minulla on nykyisin hyvät välit, Ilmonen kertoo.

Vallinojan nälkäiset lapset

Autetusta auttajaksi Ilmonen ryhtyi muutettuaan nykyisen vaimonsa kanssa Vallinojalle.

— Muutimme sinne pahimman laman aikaan vuonna 1994. Vallinoja oli silloin uusi alue ilman palveluja. Monet sinne asutetut ihmiset olivat masentuneita ja työttömiä, myymäläautolle kaljaa hakemaan oli pitkät jonot. Lasten kavereilla oli viikonloppuisin kova nälkä, kun kotona ei kukaan laittanut ruokaa.

Ilmonen alkoi viettää aikaa alueen lasten kanssa, keittää heille ruokaa, leipoa ja pitää pyhäkoulua. Hän aloitti myös teetuvan kerrostalon kerhohuoneessa. Sinne oli matala kynnys, sillä monet ihmiset olivat niin häpeissään ja arkoja, etteivät uskaltaneet tulla selvinpäin.

— Vallinojalla toimin aluksi omin varoin ja sain sitten tukea Manna-Apu-yhdistykseltä ja Korson seurakunnalta. Ruoka-avun perustin vuonna 1998, kun lähdin auttamistyöhön Tikkurilaan. Mukaan toimintaan tuli niitä kavereita, joilta olin auttanut Vallinojalla.

Uusin käänne Ilmosen elämässä on omien rajojen löytyminen auttajana. Siihen tarvittiin vakava sairastuminen, joka vei Ilmosen puoleksi vuodeksi pois Ruoka-avun toiminnasta.

— Olin pitkään väsynyt ja kipeä. Sitten noin parin viikon ajan tunsin valtavaa poltetta rinnassa, enkä jaksanut kunnolla liikkua. Lopulta menin Peijakseen ja pääsin parin päivän kuluessa leikkaukseen.

Leikkaukseen joutuminen oli kova pysäytys. Ilmonen sai havaita, että hänen työtoverinsa ja yhteistyökumppaninsa ottivat vastuun toiminnasta. Työt jaettiin ja Vantaan seurakunnat alkoivat taloudellisen tuen lisäksi, joka on tänä vuonna 51–000 euroa, antaa Ilmoselle ja Ruoka-avun työntekijöille työnohjausta.

— Olen elämässäni kokenut monenlaisia koettelemuksia ja päässyt niistä eteenpäin. Nyt sain taas uuden mahdollisuuden eli löysin sellaisen armon, että auttamistyössä ei tarvitse olla rajaton.

— Uutta on sekin, että Vantaan kaupunki on nyt pohtimassa entistä pitkäjänteisempää tukea työllemme. Olemme käyneet kaupungin kanssa keskustelua työn sisällöistä ja tuntuu siltä, että siellä on oivallettu, että tämä työ aktivoi, motivoi ja nostaa vantaalaisia uuteen elämään, iloitsee Immonen.