Jos liikkuminen alkaa vanhetessa vaikeutua, on useimmiten vielä paljon tehtävissä.

— Silloinkin, kun askel ei enää nouse vanhaan malliin ja vaikka koko käveleminen pelottaa, voi liikkumisen taitoa yrittää ylläpitää ja parantaa, kertoo kuntohoitaja Kirsi Haverinen ja avaa oven Havukosken palvelukeskuksen tasapainoradalle.

Puolen tusinaa ikäihmistä on tulossa tasapainoharjoitteluun. Joku tulijoista käyttää keppiä, toisella on saattajanaan hoitaja, kolmas tukeutuu rollaattoriin.

Tasapainoilua

Kävelemisen tutut apuvälineet unohdetaan tasapainoharjoittelun ajaksi. Tukea voi ottaa kaiteesta tai ohjaaja voi tarjota kätensä tueksi tai varmistaa muuten, ettei radalla harjoitellessa tapahdu mitään huojumista vakavampaa.

Radalla pääsee kävelemään jumppapatjasta tehdyllä epätasaisella alustalla ja kapealla laudalla.

— Tässä haetaankin huojumista ja horjumista, jotta ihmisen luontaiset suoja- ja oikaisurefleksit saavat harjoitusta. Tavoitteena on tietenkin vahvistaa reaktiota niin, että ne toimisivat tilanteissa, joissa meinaa kaatua, selittää Haverinen.

Pallon tai ilmapallon pompottelussa kädet saavat liikettä. Samalla koko kroppa joutuu tasapainoilemaan, kun toinen jalka on nostettu edessä olevalle askelmalle tai kun molempien jalkojen varpaat ovat tasapainolaudalla.

— Eri tekemisiin on piilotettu useammanlaista harjoittelua, kertoo Haverinen.

Niinpä hernepussia potkaistessa joutuu kuin huomaamattaan seisomaan yhdellä jalalla. Edes kyykistyminen ei tunnu liian vaikealta, kun sen tekee heittopelissä: ennen kuin hernepussin voi heittää, se on poimittava lattialta.

Pallonheittoa

Haverinen vetää palvelukeskuksessa toimivassa mielenterveyspäiväyksikössä tuolijumpan tai istumatansseja kerran viikossa.

Sekä mielenterveyspäiväyksikön kävijöissä että palveluasuntojen asukkaissa on myös niitä, joille sopii kuntojumppa tai kuntosaliharjoittelu. Pienessä kuntosalissa pääsee harjoittelemaan ohjatusti ja vanhuksia varten suunnitelluilla laitteilla.

Toimintatuokiota järjestään myös asukkaiden kotiosastoilla: Haverinen ja virkistystoiminnan ohjaaja Tiina Mattila käyvät talon vanhainkodissa ja kahdessa ryhmäkodissa, joista toisessa asuu muistamattomia ja toisessa mielenterveysongelmaisia vanhuksia.

— Pääasiana tuokioissa on usein herätellä kontaktia ja aisteja. Apuvälineinä voi käyttää palloa, musiikkia, syyssadon maistiaisia ja muita välineitä. Moni pitkälle dementoitunut tarttuu vielä palloon, vaikkei heittäminen enää onnistukaan.

Ohjattuja tuokioita tärkeämpänä Haverinen pitää sitä, että hoitotyössä on koko ajan kuntouttava työote.

— Vanhusten toimintakykyä pitäisi ylläpitää ja tukea joka tilanteessa. Mutta kun työssä on kiire, voi tuntua mahdottomalta odottaa, että vanhus pukee itse päälleen. Tai kun vanhus kaatumisriskin takia alkaa käyttää pyörätuolia, hoitajilta voi unohtua, että hän pystyy yhä kävelemään. Kävelyttäminen jää pakostakin hoitajien vastuulle, Haverinen toteaa.

— Esimerkiksi Kanadassa päivittäinen ulkoileminen on jokaisen perusoikeus. Sitä ei varmaan koskaan pystytä toteuttamaan Suomen vanhustenhoidossa ilman omaisia ja vapaaehtoisia.

Elämänkokemuksia

Kirsi Haverinen kertoo halunneensa aina tehdä työtä vanhusten parissa. Hän kuuluu viimeisiin opiskelijoihin, jotka valmistuivat kodinhoitajiksi Vantaan sosiaalialan oppilaitoksesta. Myöhemmin hän kouluttautui nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi.

— Erikoistuin liikuntaan, mutta silloinkin mielessäni olivat nuoria enemmän vanhukset — etenkin sodan raminoissa mukana ollut, itsestään ääntä pitämätön hiljainen sukupolvi.

Haverinen korostaa, ettei vanheneminen tee ihmisistä samanlaisia. Hänen asiakkaidensa elämänkokemukset ovat kovin erilaisia, sillä heidän ikäeronsakin voi olla lähes 40 vuotta.

— Tässä työssä on tärkeätä tietää jotain ihmisten elämänvaiheista — perheestä, lapsista ja lapsenlapsista — ja siitä, mitä kukin on tehnyt työkseen tai mikä kiinnostaa muuten, minkälaisesta musiikista pitää tai onko käynyt vaikka tansseissa.