Katkeran suolainen, lämmin kyynel vierähtää poskelleni. Mistä sinä tulet, ystäväni kyynel? rohkenen kysyä. Kaukaa, hyvin kaukaa tulen, pitkä ja mutkainen, täynnä esteitä ja vaaroja on ollut taival poskellesi. Etkö tunne minua, olenhan sinua, sinun herkkyytesi satoa, kypsä jo vuosikymmeniä? ihmettelee kyynel.

Hämmästyn ja uteliaisuuteni herää. Kerrotko kaiken, missä olet piileskellyt, anelen. Mielelläni, vastaa kyynel, tätä hetkeä olen odottanut kuivumiseen asti.

Synnyin äitisi alkaessa odottaa sinua, kyynel aloittaa. Syntyessäsi olin sinussa ja seurasin mukanasi sota-ajan kauhuissa, evakkomatkalla, nuoruuden epävarmuudessa ja aikuisuuden haavoittuneisuudessa. Tähän päivään asti olen ollut panssareittesi peitossa sinulta salassa. Et tuntenut minua, kipusi, surusi ja ilosi kantajaa, vaikka asuin sinussa.

Kun kirjoitit kirjettä yli neljäkymmentä vuotta sitten kuolleelle isällesi ja äidillesi, tapahtui ihme. Panssarisi alkoivat pehmetä ja sulaa niin, että pääsin ulos vuosikymmeniä jatkuneesta vankeudesta. Nyt virtailen poskellasi ja kerron sinulle kätkemääsi tarinaa. Olen saattanut sinut ja vanhempasi yhteen, jakamaan yhteistä elämäänne, kohtaamaan yhteisiä kipujanne ja eheytymään.

Oletko valmis? Kyllä, vastasin, sillä kyynel helpotti oloani, tunsin olevani uudella, raikkaalla tavalla oma itseni, läsnä elämässäni. Olin kokenut miten kipu, suru ja ilo ovat samaa maata ja että itkeminen merkitsee kivun kohtaamista ja suremista. Miten tästä syntyy iloa, se ihmetytti, vaan näin todella tapahtui.

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitisi kohdussa olet minut punonut. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä."