Kuukausi sitten tulostin netistä Kotimaan toimitusjohtajan Pauli Aalto-Setälän blogista tekstin, jonka otsikkona oli Kaappikristityt.

Televisiosta tuttu Aalto-Setälä pohtii sitä, miksi hän ja 4,3 miljoonaa luterilaiseen tai ortodoksiseen kansankirkkoon kuuluvaa pitävät uskonsa omana tietonaan eli kaapin oven visusti kiinni. He ovat siis kastettuja kirkon jäseniä, mutta salaa ja jotenkin häpeillen. Kun kirkkoa arvostellaan ei tästä joukosta monikaan avaa suutaan. Ei kenties tule edes ajatelleeksi, että kirkko ei ole vain 2000 vuotta vanha instituutio, vaan se koostuu jäsenistään.

Mitä häpeilemistä kirkkoon kuulumisessa, saati kristittynä elämisessä on? Vastaus kuuluu: se mitä muut ajattelevat ja minkälaisia rimoja uskolle on asetettu. Kun Aalto-Setälä päätyi töihin kirkolliseen mediataloon, hänen toimittajakollegansa arvelivat hänen hurahtaneen pahastikin uskoon. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvan Aalto-Setälän vastaus oli, ettei hän ole tullut tai mennyt mihinkään, missä ei olisi jo ollut. Hän on siis kristitty ja siinä se.

Ennen puhuttiin hiukan halveksivaan sävyyn tapakristityistä. Nyt tuo termi pitäisi nostaa kunniaan. Tapakristityt tai kaappikristityt ovat niitä, jotka maksavat kirkollisveronsa, käyvät kirkossa jouluna ja perhetilanteissa ja lukevat joskus seurakuntalehteä. Heitä pitäisi kannustaa kokemaan itsensä reilusti kristityiksi, opettamaan iltarukous lapsilleen ja tuntemaan aitoa antajan iloa siitä, että lompakosta setelin vierestä löytyi kolikko yhteisvastuukeräyslippaaseen.

Kaappikristityt ja raamattupiiriin tiensä löytäneet aktiivit ovat saman taivaspolun kulkijoita. Jos joku on päässyt polulla askeleen pidemmälle tai avannut sen varrelle tiputetun lahjapaketin, iloitkoon siitä, mutta ei pidä moittia hitaammin ja varovammin kulkijoita. Toisaalta vilpitöntä iloa löytämästään pitäisi myös kirkossa olla lupa tuntea.

Kristittynä eläminen on hienoa, vaikka se ei muiden silmissä olisi trendikästä. On helpottavaa tuntea ja tietää elämänsä olevan suuremmissa käsissä. Hyvä on pyrkiä elämään oikein, mutta jos epäonnistuu, niin on lupa ajatella, että sittenkin armo riittää.

Kristittynä on lupa olla keskeneräinen, matkalla johonkin parempaan.