Rukoilen. Kolkutan, hakkaan, ryskytän. Kukaan ei avaa. Jos olisin ateisti, olisi ehkä helpompaa. Pitäisi ratkaista asiat itse, kokonaan itse. Ei odottaisi turhia.

Miten niin turhia? Ei Jumala ole kuollut. En vain osaa lähestyä. Kirkkokin vaikuttaa aika poissaolevalta. Kulisseja ja rituaaleja, niitä on. En piittaa kulisseista. Kirkko pystyttää torneja ja portaaleja. Mutta kieltääkö se armeliaisuuden, kun sanoo julkisesti, että valtio pitäköön köyhänsä?

Ei niin voi tehdä. Se on vastoin sanomaa. Jos jollakin on kaksi viittaa, antakoon sille, jolla ei ole. Pitäisi muistaa ne, joilla ei ole, ja unohtaa julkisivut.

Kirkot ovat luvattoman paljon tyhjillään, kalliisti rakennetut, kalliisti ylläpidetyt. Usein mietin, miksi maksamme veroa.

Tuntuu että sinulle, kirkko, ei mikään riitä. Kukkaroa pitää kaivella aina. Edes viattomaan pikku tilaisuuteen ei voi tulla istumaan rauhassa. Aina kerätään. Miksi? Säästääkö kirkko omia varojaan? Onko sen armeliaisuus seurakuntalaisten tilapäistippien varassa?

Puhutaan kyllä, sujuvasti. Mutta rakkaat seurakunnan paimenet, siihenkö teidät on kutsuttu? Eikö ennemmin kuuntelemaan?

Seurakunnan jäsen ei saa asuntoa, jos ei ole työtä. Ei saa työtä, koska on asunnoton, epäsiisti ja epäsosiaalinen.

Voisiko seurakunta tarjota asunnon sille, jolla sitä ei ole? Seurakunnilla on tonttimaata, metsää ja pellon piennarta. Rakentaisitte edes yhden asuntolan, yhden yömajan, niin minäkin uskoisin, että olette tosissanne. Oikeastaan pitäisi rakentaa muutamia kelvollisia vuokra-asuntoja eniten tarvitseville.

Avaamme aika harvoin kirkon oven. Mieluummin tulisimmekin tavallisiin seurakuntasaleihin, vaatimattomammin rakennettuihin ja kodikkaisiin. Kirkkorakennukset nykyisellään palvelevat kohtuuttoman vähälukuista käyttäjäkuntaa. Vain joulu, häät, hautajaiset ja rippijuhlat muodostavat mainittavamman poikkeuksen.

On kuitenkin aamuja, jolloin tuntuu lohdulliselta. Ehkä joku sentään tekee jotakin. Ehkä Jumala panee joltakulta hihat heilumaan. Ehkä joku auttaa jotakuta.