Andrew Miller: Optimistit. Tammi 2006.

Andrew Millerin Optimistit-romaanin nimi jää askarruttamaan: ironiaako? Vai käykö optimismista jo se, että sinnittelee hengissä, kykenee näkemään lähimmäisen hädän ja reagoimaan siihen? Hento ja riittämättömältä tuntuva toivo on toivoa sekin.

Kirjassa Clem Glass on lehtikuvaajana nähnyt paljon, mutta viimeisimmästä kuvauskeikastaan hän ei tunnu toipuvan. Joukkoteurastus, jonka todistajaksi hän Afrikassa joutui, heittää hänet ajelehtimaan kykenemättömänä työhön ja tavalliseen elämään.

Clem elättelee ajatusta saattaa kansanmurhaan syyllistyneet vastuuseen teoistaan. Samalla hän itse elää epämääräisen syyllisyydentunteen ja toivottomuuden otteessa, kuin puolella teholla. Clemin huojumista seuratessa miettii, voiko traumaattisista kokemuksista ylipäätään selvitä takaisin omaksi itsekseen. Miten välttyä kyynisyydeltä, kostonhimolta tai turtumiselta?

Clemin sisarta Clarea, arvostettua taiteentutkijaa, ahdistavat sisältäpäin tulevat painajaiset. Mieleltään sairastunut Clare ei kestä lainkaan pimeyttä, joten hän nukkuukin valot päällä. Kun nämä kaksi kauhunsa kanssa kamppailevaa muuttavat yhdessä pieneen mökkiin tätinsä tiluksille, alkaa molempien hidas toipuminen. Inhimillisen julmuuden järkyttämä Clem löytää läheltään myös valoa ja toivoa.

Afrikan kauhukuvat jakanut toimittajakollega Silverman puolestaan ruokkii suurkaupungin laittomia maahanmuuttajia ja muita kodittomia. "Maailmassa on yhä paljon tekemisen arvoista. Se on selvinnyt minulle vähän kerrassaan", hän evästää Clemiä takaisin jaloilleen.

Romaanin kansipaperissa on hehkuvia sinisiä perhosia. Kerronnan kuljettama kuva on paljon synkempi — Théodore Géricault’n maalaus Medusan lautta. Clem näkee siinä allegorian Afrikassa kokemastaan: arvojen ja inhimillisyyden haaksirikon. Kun moraali on murentunut ja ihmisyys liuennut eloonjäämistaisteluun, paluuta sivilisaatioon ei enää ole.