Uusi ihminen. Ohjaus Klaus Härö. Pääosissa Julia Högberg ja Maria Lundqvist.

Yhteiskunnan alimpaan kastiin kuuluvien tyttöjen strerilisaatio ei ole kaikkein mediaseksikkäin elokuvan aihe, mutta Klaus Härö uskoo pienimuotoisen ja sosiaalisesti vahvan elokuvan voimaan.

Vaikka Saksa ja arjalaiset rotuopit luhistuivat toisen maailmansodan jälkeen, jotain tuosta julmuudesta jäi elämään myös pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Ruotsi halusi pitää syntyvyystilastonsa pienenä ja yhteiskuntansa turvattuna huonolta perimältä. Tyttöjä lähetettiin työlaitoksiin, joista ainoa tie takaisin oli suostua sterilisaatioon. Milloin syynä oli perheen köyhyys ja alkoholismi, milloin taas epilepsia tai jokin muu yhteiskunnan kannalta hallitsematon sairaus.

Monien tie vei lopulta mielisairaalaan, koska työlaitokset olivat eristäviä, eivät parantavia paikkoja. Ruotsi rakensi uutta uljasta yhteiskuntaansa pakkosterilisaatio-ohjelmallaan neljäkymmentä vuotta, aina 1970-luvun lopulle saakka.

Uusi ihminen -elokuvassa monilapsisen perheen äiti on kuollut ja isä juo. Perhe hajotetaan eri suuntiin ja vanhin, 17-vuotias tytär Gertrud haetaan pakkotyölaitokseen. Elokuva pohjautuu käsikirjoittaja Kjell Sundstedtin äidin ja tämän sisarusten kokemuksiin. Sundstedtin äiti karkasi aikanaan hoitolaitoksesta, mutta Härön elokuvan Gertrudille ei käy yhtä hyvin, sillä hän avaa suunsa väärässä paikassa. Gertrudia esittävä Julia Högberg on erinomainen arkana, mutta vahvana tyttönä.

Jo Äideistä parhain -elokuvassa loistanut Maria Lundqvist esittää vakuuttavasti sisäisten ristiriitojen repimää hoitolaitoksen ylihoitajaa. Hän on Härön elokuvassa samanaikaisesti kertoja ja moraalinen ääni. Jotkut tunsivat jo aikanaan häpeää siitä, mitä tytöille ja naisille tehtiin.

Klaus Härö käyttää elokuvissaan rauhallista ja melankolista kuvakieltä ja osaa ilmaista tunteita juuri meille pohjoismaalaisille tutulla harvaan asutun luonnon melankolialla. Jäykkyys, pidättyväisyys ja suvaitsemattomuus kuuluvat orgaanisesti tuohon häröläiseen maisemaan.

Vesi ja suo ovat symboleita henkisistä rajoista ja siitä, miten ihminen pahimmillaan uppoaa niihin. Härön ihmiset eivät kommunikoi niinkään puheella, kuin katseilla ja sisäisen kärsimyksen hiljaisuudella. Kuvaaja Jarkko T. Laineen kauniilla kuvauksella on merkittävä osuus hienon tunnelman luomisessa.

Tärkeästä aiheesta, hienoista näyttelijäsuorituksista ja upeasta kuvauksesta huolimatta heikkouksiakin löytyy, suurimpana niistä ongelmallinen loppuratkaisu. Se on mustavalkoisuudessaan ja osoittelevuudessaan lievästi vaivaannuttava.

Asetelma hyvän ja pahan välillä kyllä selkiyttää elokuvaa, mutta todellisuudessa vuosikymmeniä jatkunut naisten sterilointi on tarvinnut toteutuakseen hiljaisen hyväksynnän koko yhteiskunnan rakenteissa. Epäoikeudenmukaista ohjelmallisuutta ei harjoitettu vain joidenkin julmien ylilääkärien taholta, vaan siihen ovat uskoneet myös pohjoismaisen ihanneyhteiskunnan tavalliset kansalaiset.