Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin uralla on riittänyt suuria ja kehuttuja rooleja niin teatterissa kuin televisiossa ja elokuvissakin. Viimeisin tärkeä työ saattaa kuitenkin jäädä vain pienen yleisön iloksi — hänellä on päärooli kuunnelmassa, jonka keskeisiä teemoja ovat syyllisyys, sovitus ja hengellinen etsintä.

— Kun Ristisaatto-kuunnelman viimeinen monologi oli valmis, tiesin, että juuri tämä työ minun piti tehdä. Minusta tuntui kuunnelmaa tehdessäni, että en ole hakemassa itselleni mitään, en tee tätä palkkion toivossa. Olen vuoden virkavapaalla KOM-teatterista, ja vaikka en mitään muuta saisi aikaan, ainakin tämä työ jää käteen, Björkman kertoo.

Ristisaatto pohjautuu suomenruotsalaisen ortodoksikirjailijan Tito Collianderin samannimiseen romaaniin, hänen läpimurtoteokseensa. Collianderin tuotanto oli Björkmanille tuttua jo ennestään. Niin oli myös ohjaaja Kalle Holmberg.

— Kun Kalle kysyi, haluaisinko Tomaksen roolin, minun ei tarvinnut harkita yhtään. Se tuntui heti omalta.

Björkman kuvaa kuunnelman tekemistä harvinaiseksi herkuksi. Aiemmin hän on tehnyt vain pieniä kuunnelmarooleja, joten nyt hän sai opetella pääroolin lisäksi myös uuden välineen.

— Kuunnelman teossa on ihan omat niksinsä. Vaikka tein mitä, joissakin repliikeissäni oli jatkuvasti väärä sävy. Joskus äänen sävyn sai korjattua poskia venyttämällä, joskus laskemalla päätä alaspäin niin että kasvolihakset rentoutuivat. Loppukohtauksen luin polvillani, jotta sain sen kuulostamaan siltä miltä piti.

— Kuunnelmaa äänitettäessä teksti on näyttelijän edessä nuottitelineellä, mutta näyttelemisen intensiteetissä ei ole teatterityöhön verrattuna mitään eroa. Kuunnelmassa näytteleminen on ehkä vielä vaikeampaa, kun kaiken pitää olla äänessä ja kaikki myös kuuluu äänestä. Saadakseni ääneen tarpeeksi tunnetta puristin välillä nuottitelinettä niin kovaa, että kämmeniin jäi jäljet.

Ristisaaton tapahtumat alkavat vuonna 1918 Pietarissa. Venäjän vallankumouksen jälkeinen aika on sekasortoista: ihmisiä koettelevat puute, nälkä ja sairaudet, pelko, epävarmuus ja suoranainen väkivalta. Pietarista kerronta siirtyy 1920- ja 1930-lukujen modernisoituvaan Helsinkiin ja viimeisessä osassa Viron maaseudulle, jossa kulkee ristisaatto.

Lyhyt aika levottomassa Pietarissa sysää päähenkilö Tomaksen parikymmentä vuotta kestävään kamppailuun oman syyllisyytensä ja kaipuunsa kanssa. Myös vastuuttomuus ihmissuhteissa ja todellisuuden pakeneminen alkoholin avulla tuntuvat juontavan juurensa Pietariin. Lopulta Tomaksen elämä on niin repaleista ja hänen voimansa niin vähissä, ettei hän osaa muuta kuin tarrautua kuulemaansa keskusteluun ja lähteä sen havahduttamana seuraamaan ristisaattoa.

Hannu-Pekka Björkmanin mukaan kuunnelman Tomas on kirjailija Collianderin ilmeinen alter ego. Hän tunnistaa Tomaksessa ja tämän kamppailussa tien, josta Colliander muussa tuotannossaan puhuu matkana egosentrisyydestä teosentrisyyteen eli itsekeskeisyydestä Jumala-keskeisyyteen.

— Tomaksen elämää leimaa hirvittävä sekoilu, ahdistus ja hätä. Kamppailu on tunnistettavaa, ei siitä ollut vaikea löytää omia heikkouksianikin. Ei se ole mikään kaunis kuva ihmisestä. Lohdullista Tomaksen kamppailussa on muutoksenjano. Mutta muutos ei ole helppo, Tomas on kapinoinut viimeiseen asti ja kapinoi vielä ristisaaton mukana kulkiessaankin — hänhän ei ristinmerkkiä tee.

Matka ristisaaton mukana kohti uskoa näyttää olevan Tomaksen ainoa mahdollisuus jäädä henkiin. Hannu-Pekka Björkmanin oma tie ortodoksiksi 2000-luvun alussa ei ollut yhtä dramaattinen.

— Aika hidas ja kevyt tie se oli. Se alkoi toisaalta pettymyksestä teatterimaailmaan ja toisaalta ihan esteettisistä syistä, kiinnostuksesta ikonitaiteeseen. Ajauduin ortodoksisuutta käsittelevien kirjojen pariin, suorastaan ahmin niitä. Kävin myös Vanhassa Valamossa, ja se oli ehkä käännekohta. Sen jälkeen tämä on ollut hidasta oppimista. Ystäväni kulki ortodoksiksi samaa matkaa. Nyt hän odottaa diakonivihkimystä.

Björkman toteaa, että hänen kasvamisensa ortodoksina näyttää kulkevan aika normaaleja reittejä. Alkuinnostusta on seurannut kamppailu sen kanssa, miten usko sijoittuu muuhun elämään. Arjessa ortodoksisuus näkyy lähinnä kotona ikoniseinällä ja ikonin edessä luetuissa iltarukouksissa. Mutta silloinkin kun ei näy, usko on mielessä koko ajan.

— Kohtaan apostoli Pietarin ongelman, kieltämisen, usein esimerkiksi siinä, että ristinmerkki ennen ruokaa jää helposti tekemättä vieraammassa seurassa. Ja silti ajattelen, että jos usko on kerran mahdollista tunnustaa, sen pitäisi tapahtua juuri näissä pienissä asioissa. Kannan tätä jännitettä, mutta se on positiivinen jännite.

— Pääsiäistä edeltävällä suurella viikolla pyrin käymään palveluksissa mahdollisimman paljon. Ne ovat kiintopisteitä. Pääsiäisaika on erikoista, paradoksaalista aikaa, samanaikaisesti kirkasta ja surumielistä.

Pääsiäisyötä Björkman viettää perheensä kanssa Uspenskin katedraalissa. Se on perheen kotikirkko ja Björkmanin ja näyttelijävaimo Minna Haapkylän vihkikirkko.

Puhe kilvoittelusta saattaa nykyihmisen korviin kalskahtaa vieraalta, ja kilvoitteluun kuuluva paastokin yhdistetään lähinnä fyysiseen hyvinvointiin. Björkman ei kilvoittelusta puhumista arastele.

— Hengellinen kilvoittelu on kovin extreme-laji, mitä on. Se on kätkettyä, hidasta ja kovaa, nykyajan mentaliteetille ihan vierasta. Harva siihen ryhtyy.

— Minulle se on paradoksi: miksi ihminen ryhtyy sellaiseen, mistä hän tietää, että siinä epäonnistuu heti alusta lähtien? Hengellinen kilvoittelu on sellaista, että turpaan tulee koko ajan, eikä palkintoja ole. Turpaan tulemisella tarkoitan niitä jatkuvia myönnytyksiä, joita ihminen itselleen tekee.

Juuri ortodoksiseen kirkkoon liityttyään Björkman etsi ohjausta kilvoitteluun muun muassa Tito Collianderin Kristityn tie –nimisestä kirjasta — samainen kirja on kuulemma varsin suosittu Athosvuoren munkkien keskuudessa. Björkman muistelee hätkähtäneensä kirjan ankaruutta.

— Kilvoitus alkaa taistelusta pieniä mielitekoja vastaan. Collianderin mukaan suunnilleen mistä tahansa mieliteosta tulisi kieltäytyä. Jos mielesi tekee toista kuppia kahvia, älä ota. Jos mielesi tekee kääntää pääsi ja katsoa naista, älä katso, jos tupakkaa, älä polta. Eikä näistä kieltäymyksistä tulisi puhua kenellekään, vaan ainoa palkinto tai voitto on itse kieltäymys. Nykyihmiselle tämä on aika kovaa tekstiä. Käsittääkseni Colliander itse noudatti omia ohjeitaan niin, että luopui lopulta kirjoittamisestakin.

Hannu-Pekka Björkman harkitsi aikoinaan vakavasti teatterista luopumista ja pohti paljon sitä, ovatko näytteleminen ja usko ristiriidassa keskenään. Pohdintoihin antoi yllykettä muun muassa 100- ja 200-lukujen taitteessa eläneen kirkkoisä Tertullianuksen pamfletti Näyttelemisestä, jossa selvin sanoin tuomitaan kaikki teatteriin liittyvä.

— Tertullianus viittaa aikansa teatterin rappiotilaan. Ei sitä voi suoraan rinnastaa nykyiseen teatteriin, joka on kuitenkin aika puhdasta verrattuna moneen muuhun aikamme ilmiöön. Jos Tertullianus kirjoittaisi tänä päivänä, hänen teoksensa voisi olla vaikka "Tositelevisiosta", Björkman huomauttaa.

Tekemisen puhtaus on aihe, johon Björkman toistuvasti palaa. Hän hymähtää, että tällä hetkellä mieli ajaa koko ajan tekemään jotakin marginaalista, mahdollisimman epätrendikästä.

— Minulla on halu mennä nurkkaan tekemään jotakin sellaista, jossa on jotakin asiaa. Ristisaaton koin hirveän arvokkaaksi myös sen vuoksi, että kuunnelma on ehkä kaikista puhtain näyttelijäntyön väline. Siihen ei liity mitään ympäröivää hömpänpömppää, julkisuutta ja kaupallisuutta.

Virkavapaansa aikana Björkman on tehnyt myös elokuvatöitä. Paastonajan alkaessa helmikuussa hän oli kuvauksissa Lapissa, heti pääsiäisen jälkeen työt vievät Pietariin. Hän ei pahemmin välittäisi kaikesta hulinasta, julkisuudesta ja markkinoinnista, joka elokuviin liittyy. Toisaalta itse työstä on kaikki kimallus kaukana. Kuvauspäivät ovat pitkiä ja raskaita, olosuhteet usein ankeat ja ahtaat — ja ruokakin kylmää.

Ammatillinen kriisi ja ortodoksiseen kirkkoon liittyminen osuivat Björkmanin elämässä samaan aikaan, kun hän sai vakinaisen kiinnityksen KOM-teatteriin.

— Sain jonkinlaisen rauhan, kun oivalsin tämän olevan sekä minulle annettu lahja että risti, joka on kannettava loppuun asti. Lahjaa ei voi heittää pois. Ajattelen aika pitkälle samalla lailla kuin elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski, joka on todennut, että taiteilija toteuttaa lahjaansa syntisyydestään huolimatta.

Oivallus ei silti tehnyt työtä helpoksi. Björkman toteaa, että usein tuntuu korostuvan enemmän ristin osuus: ammatin raskaus ja siihen liittyvät huonot asiat.

— Pahin niistä on varmaan jatkuva itsensä tarkkailu ja oman egoismin vankila. Ja sekin syö ihmistä, että koko ajan on katsomisen ja arvioimisen kohteena.

Kielteistä ammatissa ovat myös julkisuuden vaarat ja rahan houkutus. Helpon rahan houkutuksilta itseään suojellakseen Björkman on tehnyt ehdottoman päätöksen: mainoksiin hän ei kasvojaan tai ääntään myy.

— Ja jos vielä luettelen raskaita puolia, niin joskus iskee kiusaus tehdä mahdollisimman paljon, jotta todistaisi olevansa olemassa. Se on onneksi helpottanut iän ja perheen myötä. Vaikka kyseessä on lahja, taide ei saa muuttua epäjumalaksi. Sille ei saa uhrata terveyttä, perhettä tai hengellistä elämää.

Entä ne valoisat puolet, se lahja? Tärkeimmäksi Björkman nimeää elävän yhteyden, jonka näyttämöllä ihmisiin saa.

— Palaute, jossa katsoja kertoo saaneensa esityksestä apua tai lohtua, tuntuu aina hyvältä. Ilon tuottaminen toiselle on iso asia, samoin katharsiksen eli puhdistumisen kokemuksen.

Parin viime vuoden aikana teattereissa on ollut uskontoa ja hengellisyyttä käsittelevien näytelmien buumi. Esimerkiksi KOM-teatterissa pyöri täysille katsomoille Kari Hotakaisen kirjoittama Punahukka, jossa Björkmanilla oli keskeinen rooli.

— Joo, se oli outoa — kaikki tekivät yhtäkkiä samaa. Minua ärsytti ilmiössä se, että uskosta tehtiin pelkkä trendiaihe, horisontaalinen ilmiö, kun sen mielestäni pitäisi lävistää kaikki tekeminen ja kaikki elämänalueet koko ajan, Björkman sanoo.

— Pidän tällaista trendiä yhtä tylsänä kuin puhetta kirkon kriisistä ja siitä, että kirkon pitäisi mukautua aikaan. Sen sijaan että muuttuisi itse, individualistinen ihminen nurinkurisesti haluaa, että kirkko muuttuu hänen näköisekseen. Eihän se voi olla niin, sillä kirkko on pysyvä ja ikuinen. Ihminen kritisoi kirkkoa, vaikka hänen pitäisi katsoa sisäänpäin.

Ristisaaton mukana pääsiäiseen

Ristisaatto-kuunnelma esitetään kolmessa osassa, kolmena sunnuntaina, Ylen ykkösellä. Ensimmäinen osa lähetetään sunnuntaina 25.3. klo 15 ja uusitaan maanantaina 26.3. klo 19.03. Toinen osa kuullaan 1.4. klo 15 ja uusinta 2.4. klo 19.03, viimeinen osa ensimmäisenä pääsiäispäivänä 8.4. klo 15 ja uusinta toisena pääsiäispäivänä klo 19.03.

Kuunnelman on Tito Collianderin samannimisen romaanin pohjalta dramatisoinut Leena Virtanen ja ohjannut Kalle Holmberg. Keskeisissä rooleissa ovat Hannu-Pekka Björkman, Vesa-Matti Loiri, Minna Haapkylä, Tommi Korpela, Maria Järvenhelmi, Milka Ahlroth, Kaija Pakarinen ja Rauno Ahonen.