Uimahypyissä ei ole ikärajaa eikä osaamisen ylärajaa, mietti kuusikymppinen Jorma Luoma. Hän aloitti viime kesänä uuden harrastuksen.

— Lapsena hypittiin heinäladossa, mutta itse en ole aiemmin uimahyppyä harrastanut. Vaimoni aloitti hyppäämisen kolme vuotta sitten. Lupasin tehdä saman, kun täytän 60 ja nyt piti lunastaa lupaus.

Rajulta kuulostavan lajivalinnan tausta selviää, kun kuuntelee Luoman elämäntarinaa.

Hänen tyttärensä Anniina oli huipputason uimahyppääjä: moninkertainen ikäkausimestari ja Vantaan Sanomien Lupaava Nuori -lautasella palkittu. Isä kuljetti tytärtään uimahallille ja kisoihin. Sitten maailma pysähtyi. 15-vuotiaalta Anniinalta löydettiin aivokasvain, jolle ei voitu tehdä mitään.

Isä jäi töistä kotiin hoitamaan sairasta tytärtään vaimonsa kanssa. Anniina kuoli 17-vuotiaana.

— Vaimoni aloitti hyppäämisen Anniinan muistoksi, samoin kuin minä. Olen nyt hypätessäni huomannut, miten vaikeaa tämä on. Ymmärrän myös sen pelon, jota Anniina joskus hypätessään tunsi. Sanoin aluksi valmentajalle, että metriä ylemmäs en mene, hymyilee Luoma.

Parin sekunnin suoritus

Luoma kävi maajoukkuevalmentaja Pentti Koskisen vetämän aikuisille suunnatun kurssin Tikkurilassa. Sen jälkeen hän on jatkanut harrastustaan Mäkelänrinteen uimahallissa Helsingissä Marja Saloniuksen masters-ryhmässä.

— Käyn vaimoni kanssa harjoituksissa 2–3 kertaa viikossa. Nyt sujuvat monenlaiset hypyt kolmesta ja veteen menot viidestä metristä. Aloittelija minä tietysti olen vielä pitkään. Kuulemma vasta neljän vuoden ja 10 000 toiston jälkeen voi sanoa osaavansa jotakin.

Luoman mukaan uimahyppy ei ole nopeuslaji, vaan jokainen suoritus vaatii valmistautumista.

— Itse suoritus kestää vain pari sekuntia, mutta hypyssä pitää ottaa huomioon monia erilaisia asioita niin vauhdissa, ponnistuksessa, hypyn aikana kuin alastulossa. Mutta kun onnistuneen hypyn jälkeen vajoaa kohtisuoraan pohjaa kohti, tulee hurmoksellinen olo. Pinnalle noustessa tunne on upea, Luoma kertoo.

Hyppäämisessä tarvitaan tasapainoa, koordinaatiota, hyviä vatsalihaksia ja ponnistusvoimaa. Viime mainittua Luoma ja hänen vaimonsa harjoittelevat naapurien hämmästykseksi myös kotona trampoliinin avulla.

Surusta versoi runoja

Luomalla on toinenkin harrastus, kirjoittaminen. Sekin juontaa juurensa tyttären sairauteen ja kuolemaan.

— Aikaisemmin en kirjoittanut mitään, mutta tytön sairauden aikana runot vain alkoivat pyöriä päässä. Eräänä tuskaisena yönä oli pakko nousta kirjoittamaan. Itkin ja kirjoitin monta tuntia.

Runoista syntyi omakustanne Pumpulipilvi, jossa Luoma käy läpi tyttären sairastumisen, omaishoitajana olemisen, kuoleman, jälleennäkemisen toivon ja oman surutyönsä.

"Mene rakas lapseni, / valmista sija isällesi ja / ole minua vastassa, kun aikani koittaa." Näin Luoma kirjoitti tyttärelleen hiukan ennen tämän kuolemaa. Tässä ja muissa koskettavissa runoissaan itselleen uuden ilmaisutavan löytänyt isä kirjoittaa suruunsa liittyvät tunteet auki tavalla, joka on tuonut helpotusta muillekin kirjan löytäneille.

— Lahjoitin sata kappaletta kirjaani Käpy-yhdistykselle, joka antaa vertaistukea lapsensa menettäneille vanhemmille. Olen saanut runoista paljon hyvää palautetta, Luoma kertoo.

Kantaa ottava kirjoittaja

Kirjoittaminen alkoi surusta, mutta ei jäänyt siihen. Tuskan kautta löytyi uusi maailma, uusi tapa ilmaista itseään. Kymmenen vuoden aikana on syntynyt jo yli 2000 runoa ja seitsemän romaanikäsikirjoitusta.

— Olen ollut mukana Vantaan kirjoittajissa ja meillä on kokoontuminen kerran kuussa. Siellä luetaan tekstejä ja arvioidaan niitä. Toimin yhdistyksen sihteerinä. Meitä on melko pieni porukka, joten lisää sopii joukkoon, Luoma rohkaisee.

Luoman uusia runoja on julkaistu Vantaan kirjoittajien Antologiassa 2006.

— Olen tarjonnut tekstejäni kustantajille ja saanut niistä hyvää palautetta, mutta julkaisukynnys ei ole ylittynyt. Tekstini eivät ole kovin myyviä ja nykyään kaikki mitataan rahassa. Mutta jos haetaan kantaaottavaa tekstiä, niin sitä minulta syntyy. Esimerkiksi lasten hätä maailmassa koskettaa minua.