Joni Pyysalo julkaisi kolmannen runokokoelmansa viime syksynä. Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet -kirjaa on kuvattu arvioissa "melankoliseksi, mutta ilkikuriseksi" kokoelmaksi.

Arkisessa tekstissä on kaipausta moneen asiaan ja muistoja, jollaisia ihmiselle on tapana nousta mieleen silloin, kun joku on kuollut. 32-vuotiaalle Pyysalolle "ne jotkut" ovat lyhyen aikaa sitten edesmenneet äiti ja ystävä, joille haikea kokoelma on omistettu.

Helsingin rautatieaseman baarissa ei ole hiljaisen tyhjää, eikä pöydässä kolalasillisen kanssa istuva Pyysalokaan vaikuta tänään kovin melankoliselta. Elävänoloisen turkulaisen tuovat usein Helsinkiin erilaiset työtehtävät ja kulttuuririennot, tänään Suomen Kirjailijaliiton kokous.

— Silppuhommaa, Pyysalo kuvailee töitään.

Pelkillä runoilla hän ei elä. Kirjallisuusopintojensa jälkeen Pyysalo on toiminut useam-man vuoden Suomen Kuvalehden kriitikkona ja tehnyt Yleisradiolle kulttuuriohjelmia. Turun yliopistossa hän opettaa luovaa kirjoittamista.

Pyysalosta olisi sitä paitsi kyllästyttävää kirjoittaa runoja aamusta iltaan.

— On niin vaikeaa arvioida omia tekstejään, tai nähdä niissä mitään erityistä, hän selittää.

Mutta siinäkin hommassa nuori mies on pärjännyt. Suomen Kirjailijaliiton esikoiskirjapalkinnon Pyysalo sai vuonna 2001 kokoelmallaan Jätän tämän pimeän kalustamatta. Myös toinen, vuonna 2003 ilmestynyt kokoelma Parittelun jälkeinen selkeys sai huomiota.

"Romanttista runoutta" on ilmaus, jolla Pyysalon tekstiä on kehuttu — ja haukuttu. Se on sellaista tekstiä, johon lyriikkaa viimeksi teini-iän suurten tunteiden tulkkina kuluttanut voi tarttua ja kokea herätyksen: kaikki kaunis ei olekaan naiivia.

— Tunteita käsittelevää tekstiä on hankalaa kirjoittaa niin, ettei se mene ihmisten mielestä jotenkin yli. Uskon kuitenkin, että jokaisella ihmisellä on samat olemassaolon peruskokemukset. Kauheimmat ja isoimmat asiat ovat yhteisiä, Pyysalo pohtii.

Hänen mielestään ei voi olla itsetarkoituksellista, että jokaisen runoja lukevan täytyisi perehtyä ensin esimerkiksi länsimaiseen taideteoriaan ymmärtääkseen, mitä runoissa sanotaan.

— Runojani on helppo pitää naiiveina. Tietyntyyppiset lukijat varmasti inhoavat runojani syvästi, Pyysalo hymyilee painottaen viimeistä sanaa.

Joka tapauksessa hän uskoo, että kirjojen, vaikkapa runojen, lukeminen voi auttaa näkemään paremmin, mikä olemassaolossa on olennaista, ja käsittelemään omia elämänvalintojaan. Niiden kautta ihmiset voivat kosketella elämäänsä, tunnustella rakkautta— ja loppua, edessä olevaa tuntematonta.

Viimeiseksi Pyysalon uuteen kokoelmaan työstyi runo Jumalan asiakas, rukous tyhjään. Tematiikkaa hän oli pohtinut jo parin, kolmen vuoden ajan, äitinsä syöpään menehtymisen jälkeen. Viime kesänä oli hyvän ystävän vuoro. Rukous tyhjään on omistettu runoilija Jarkko Laineen muistolle.

— En pystynyt kirjoittamaan mitään ylevää enkä edes kovin lohdullista, Pyysalo toteaa.

Runon surullisissa sanoissa kuuluu kaiken muun paitsi omat kysymyksensä menettäneen Jobin ääni. Niistä löytyy myös mystikon rukous, joka ei tunne vastauksia.

Runon nimetön jumala nukkuu selkä meihin päin, avaa silmämme lumoutumaan elämästä — vain peittääkseen meidät maalla, kun vielä haukomme ihmetyksestä henkeä.

— En usko, että läheisten ihmisten kuolemista pääsee koskaan yli. Vaikka kyllähän niistä menee tai joutuu menemään yli, ja elämä jatkuu. Kuitenkin luulen, että menetyksen, ahdistuksen ja kivun tunteiden yli pääseminen on oikeasti sitä, että niihin vain turtuu. Suru on aina osa itseä, mutta siihen jotenkin tottuu.

Pyysalon kirjan kannessa riippuvat kirkkaanvalkoiset paperinpalat pyykkinarulla synkän mustaa taustaa vasten. Kuolemaa vasten kaikki on kirkasta, haikean runokokoelman viimeisellä sivulla todetaan.

— En tiedä onko se lohdullista, mutta luulen, että hyvin pienistä asioista voi olla onnellinen. Loppujen lopuksi ihmisparka ei tarvinnutkaan ikkunoita merelle eikä kattohuoneistoa, Joni Pyysalo pohtii.

Joni Pyysalo on runossaan Jumalan asia-kas, rukous tyhjään pohtinut myös, mikä elämäämme viime kädessä kantaa. Mihin uskoa, kun tuntuu, ettei ole mitään, mihin voisi uskoa?

— Ja kuitenkin ihminen kaipaa merkityksellisyyttä ja tarkoitusta, Pyysalo sanoo.

Ihmisen tarkoituksellisuuden kokemuskin on hauras. Mikä lohduttaisi, kun se muuttuu pettymykseksi ja tyrmistykseksi elämän edessä?

— Meillä ihmisillä on keinomme, joilla yrittää käsitellä — tai paeta — elämän asioita, mutta emme me mitään saa ratkaistuksi. Ja lopputuloskin on kaikkien tiedossa, Pyysalo miettii.

Pyysalolla ja Vanhan testamentin Saarnaajalla on paljon yhteistä. Elämän turhuus tuntuu joskus vievän maton jalkojen alta.

— Mikä ikinä tuo ihmiselle lohtua ja toivoa, on hyvä asia. En kuitenkaan usko, että kukaan keinotekoisesti pystyy löytämään lohtua ja toivoa. Ihminen voi olla onnellinen jo siitä, kun pystyy sulkemaan ikävät asiat mielestään, pelaa vaikka jalkapalloa, juo viinaa tai katsoo lauantai-illan televisio-ohjelmaa, tai turvautuu rutiineihin ja ihmisjoukkoihin.

— Kyllä uskonto aivan varmasti auttaa ihmisiä, Pyysalo uskoo.

— Mutta on niitä, jotka eivät vain pysty uskomaan.

Hetkelliset, pienet asiat tuovat lohtua Joni Pyysalon omaan elämään.

— Yritän uida ja pelata. Teen ruokaa vieraille, ja silloin kaikki voivat yrittää olla hetken onnellisia. Kesällä on mukava olla rakentamassa taloja tuttujen työmailla.

Pyysalo sanoo tulevansa iloiseksi, jos löytää kaupasta uutta salmiakkia tai hyvän näköisen paprikan. Kaikenlaisia elämää helpottavia lisälaitteita voi löytää.

— Toivoisin myös, että taide, tai laajemmin ajateltuna sivistys, voisi tehdä ihmisestä empaattisemman ja avaramman. Sellaisen, joka kykenee ymmärtämään enemmän eikä vain sulkemaan asioita pois ja arvottamaan niitä.

Pyysalo kirjoittaisi mielellään vähäsen nykyistä enemmän, jos kaikilta muilta töiltään ehtisi.

— En jaksa enää juodakaan, kun en saa siitä mitään, runoilija sanoo tehdessään lähtöä rautatieaseman baarista.

Junamatkan päässä Turussa odottavat työt, vaimo ja reilun kuukauden ikäinen poika.

— Lapsi tuo uutta. Lapsi luo myös uutta perspektiiviä, suhteellistaa elämässä paljon, tuore isä selostaa.

Pienellä pojalla ei ole vielä nimeä.

— Tänään se pitäisi päättää. Lauantaisia ristiäisiä varten taidetaan olla jo kohta jossain kynttilänjalkoja kaiverruttamassa.

Runot Joni Pyysalon kirjasta
Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet (WSOY 2006).