Valtakuntamme päättäjät ovat kertoneet meille, kuinka monta miljardia he aikovat käyttää helpottaakseen meidän vähempiosaisten ahdinkoa. Sehän on kuin musiikkia meidän korvillemme. Me joudumme päivästä päivään tuskailemaan vaikeuksiemme kanssa. Eläkkeiden pienuus, sairaudet ja vanhuuden mukana lisääntyvät vaikeudet ovat meille jokapäiväinen huolenaihe. Lisäksi meidän, joita on mainostettu tämän yhteiskunnan rakentajiksi, annetaan ymmärtää olevamme yhteiskunnan rasite.

Eivät meidän ongelmamme ole hetkessä syntyneet. Ne olivat olemassa jo edellisten vaalien aikoihin ja jo sitäkin ennen. Päättäjillämme oli neljä vuotta aikaa hoitaa meidän vähäväkisten asioita paremmalle tolalle. Heillä vain ei riittänyt kiinnostusta eikä tahtoa asioidemme hoitamiseen. Mistä se halu nyt äkkiä syntyi?

Pakostakin tulee mieleen, että heille tuli hätä ja huoli oman asemansa säilyttämisestä. Niin kuin ennenkin, meille luvataan peruspalvelujemme parantamista. Odotetaan, että me uskomme annettuihin lupauksiin niin kuin ennenkin ja äänestämme taas niin kuin ennenkin.

Monet meistä sanovat, että on turha käydä äänestämässä, kaikki kuitenkin taas vaalien jälkeen jatkuu niin kuin ennenkin. Unohdammeko, että sinä lyhyenä hetkenä kun äänestämme, vaikutamme yhteiskunnassa tehtäviin päätöksiin, koska meitä on paljon? Muistammeko, että Jumala antoi meille ihmisille järjen ja aistit, jotta niitä myös käyttäisimme?

Jo ennen kuin nykyiset päättäjämme syntyivät, me paiskimme töitä ja tyydyimme vähään. Silloin ei jaettavaakaan ollut paljon, ja se mitä oli, pyrittiin ainakin jakamaan tasapuolisesti. Vaadimmeko nyt vanhoilla päivillämme liikaa, jos profeetta Aamoksen sanoin vaadimme, että "Oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro"?