Edistyksen vuosisata, 1900-luku tuotti historian kolme suurinta massamurhaajaa: Maon, Stalinin ja Hitlerin. Heidän keskinäistä järjestystään voi arvioida eri näkökulmista, mutta suuruusluokka itse kunkin suoraan tai välillisesti aiheuttamissa kuolemissa on kymmeniä miljoonia.

Vaikka heidän ideologiansa edustavat poliittisesti ääripäitä, johtajien perimmäinen motiivi oli sama: oman maan, järjestelmän ja viime kädessä henkilökohtainen valta-asema.

Kommunismin tasa-arvoinen, luokattoman yhteiskunnan ihanne oli jotain aivan muuta kuin se karu todellisuus, mitä ideologiasta käytännössä seurasi. Ihmisen käsissä ideologia vääntyi irvikuvakseen: kommunistinen järjestelmä nosti valtaan useita hyvin itsekeskeisiä ihmisiä.

Yhdestä heistä kertoo Jung Changin ja Jon Hallidayn kirja Mao. Se päättyy paljon puhuviin sanoihin Mao Zedongin kuolinhetkestä: "Hänen mielensä pysyi kirkkaana loppuun saakka, ja siellä liikkui vain yksi ajatus: hän itse ja hänen valtansa."

Kun on lukenut tämän yli 700-sivuisen, poikkeuksellisen mittavaan lähdeaineistoon perustuvan suurteoksen, kiteytyksen oikeellisuudesta ei jää epäilyksiä. Suuret linjat kirjassa ovat kunnossa, vaikka teksti onkin historiakirjaksi harvinaisen murskaavaa. Nyansseissa on kuitenkin liioittelun makua: tuskin Mao esimerkiksi aiheutti Stalinin kuolemaa tai oli syypää Berliinin muurin rakentamiseen.

Itsekäs hedonisti

Mao syntyi talonpoikaisperheeseen Hunanin provinssissa joulukuussa 1893. Hän oli perheen kolmas poika, mutta ensimmäinen, joka eli varhaislapsuutensa yli. Äiti oli hurskas buddhalainen, ja ainoa ihminen, jota Mao kirjan mukaan todella kiihkeästi rakasti. Isäänsä hän vihasi, samoin kuin maanviljelijän työtä.

24-vuotiaana opiskelijana Maon elämänkatsomuksessa olivat kirjoittajien mukaan kaikki ne piirteet, jotka myöhemmin luonnehtivat hänen uraansa. Mao oli päätynyt siihen, ettei hänen kaltaisillaan ole velvollisuuksia kuin itseään kohtaan, moraali ja omatunto ovat tarpeettomia ja maailma on olemassa häntä varten.

Tällaisesta ihmisestä tuli Kiinan kommunistisen puolueen kiistaton johtaja.

Myytti pitkästä marssista

Maon nousua valtaan kuvaa myytti Pitkästä marssista. Kiinan kommunistisen puolueen historiassa marssi on legendaarinen osoitus sankaruudesta ja vastoinkäymisten kautta saavutetusta voitosta. Todellisuudessa marssi ja siitä seuranneet kärsimykset olivat kirjoittajien mukaan Maon kamppailua vallasta kommunistisessa puolueessa.

Vuosien 1934–35 Pitkän marssin aikana Mao johdatti kommunistiarmeijansa kansallisen Kiinan johtajan Tšiang Kai-šekin ahdistamilta tukialueilta Neuvostoliiton rajan tuntumaan. Tavoitteena oli päästä yhteyteen Neuvostoliiton kanssa, saada uutta aseistusta, kasvattaa armeijaa ja luoda alue, josta käsin Kiinan valtaaminen olisi mahdollista.

Matkasta tuli erityisen pitkä ja mutkikas sen vuoksi, että Mao pyrki estämään armeijansa yhtymisen vielä suuremman kommunistisen sotajoukon kanssa. Hän olisi tällöin menettänyt johtoasemansa. Seurauksena Maon vallanhimosta oli kummankin kommunistiarmeijan lähes täydellinen tuhoutuminen.

Kansallisen Kiinan johtaja Tšiang Kai-šek puolestaan yritti pitää yllä hyviä suhteita Neuvostoliittoon, joka oli ottanut hänen poikansa panttivangiksi. Hän päästi tarkoituksella Maon pakenemaan. Taisteluita käytiin lähinnä silloin, kun Maon armeija kulki Tšiangin sisäpoliittisten tavoitteiden kannalta väärään suuntaan.

Toinen lähes Pitkän marssin kaltainen myytti, jonka Chang ja Halliday kumoavat, koskee japanilaisia vastaan käytyä sotaa. Kommunistien sotatoimet japanilaisia vastaan olivat todellisuudessa vähäisiä, koska Mao pyrki pitämään armeijansa kunnossa tulevaa sisällissotaa varten.

Siinä kommunistit kukistivat kansallismielisten suuremmat joukot Neuvostoliiton aseavun, Tšiangin joukkoihin asetettujen pettureiden ja kansallismielisten luvattoman heikon johtajuuden takia. Maosta tuli Kiinan kiistaton yksinvaltias, joka seuraavaksi käänsi katseensa maailmanherruuteen.

Unelma ydinpommista

Stalin ja Mao pyrkivät hyötymään toisistaan. Kummankin tavoitteena oli maailmanherruus ja kumpikin käytti terroria lujittaakseen valtaansa. Korean sodassa ja Vietnamin itsenäisyystaistelussa kommunistijohtajien edut sattuivat käymään yksiin.

Kirjan mukaan Stalin halusi Kim Il-Sungin aloittavan sodan Etelä-Koreaa vastaan kuluttaakseen Yhdysvaltojen voimia. Kun YK:n turvallisuusneuvosto äänesti joukkojen lähettämisestä Etelä-Korean tueksi, Neuvostoliiton suurlähettiläs oli poissa äänestyksestä, vaikka sen seurauksena liittolaismaa Pohjois-Korea joutui vaikeuksiin. Stalin halusi testata omia ja Yhdysvaltain aseita ja tuhota amerikkalaisia joukkoja.

Maon johtama, sodan näännyttämä Kiina lupasi lähettää taisteluun loputtomasti "vapaaehtoisia". Ihmishenkiä sopi uhrata, koska palkkiona olivat Neuvostoliiton antamat aseet ja teollisuuslaitokset. Mao arveli, että Yhdysvallat ei demokratiana pystyisi kestämään ihmishenkien menetyksiä samassa määrin kuin Kiina.

Kun valta Neuvostoliitossa vaihtui ja Hrustsev kielsi stalinismin, Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet kiristyivät. 1960-luvun lopulla oltiin jo sodan partaalla. Sitä ennen Kiina oli kuitenkin saanut Neuvostoliitolta haluamansa: teknologian ja resursseja ydinpommin kehittämiseen.

Suuri harppaus ja nälänhätä

Maon perimmäinen tavoite oli maailmanherruus, vaikka ydinsodan avulla. Uhreista hän ei välittänyt, vaikka rakensikin itselleen useita ydinsuojia. Vuonna 1957 Mao totesi Moskovassa: "Yksi kolmasosa (maailman ihmisistä) saattaisi menehtyä, voisi olla puoletkin – – mutta imperialismi olisi hävitetty maan tasalle."

Suurimman hinnan Maon unelmista maksoi hänen oma kansansa. Chang ja Halliday laskevat jopa 70 miljoonan kiinalaisen kuolleen Maon sodissa, puhdistuksissa ja nälänhädissä. Eniten uhreja tuotti vuosien 1958–61 niin sanottu suuri harppaus, pyrkimys maan nopeaan teollistamiseen.

Samaan aikaan kun Kiina — aseita ja mainetta saadakseen — vei valtavat määrät viljaa ulkomaille, kansa näki nälkää ja Mao tiesi sen. Hän asetti koko ajan tuotantotavoitteita korkeammalle niin, että käytännössä niihin voitaan vastata vain takavarikoimalla ihmisiltä sekin, mitä tarvittiin elämiseen.

Puhemiehen pienet punaiset

Mao oli vuosien varrella toimeenpannut lukuisia verisiä puhdistuksia puolueessa, mutta suuri harppaus aiheutti niin suuren katastrofin, että hän kohtasi lopulta vastarintaa puolueessaan. Puhemies joutui taipumaan "itsekritiikkiin", mutta ei unohtanut kokemaansa. Koston hetki koitti kulttuurivallankumouksessa.

Punakaartit nöyryyttivät ja tuhosivat ihmisiä Maon käynnistämässä kampanjassa, jonka perimmäisenä tavoitteena oli kukistaa kaikki vastarinta ja puhdistaa puolue. Kun kaaderit kerran uskalsivat nousta Maoa vastaan, hän vetosi nuorisoon ja käynnisti terrorikampanjan. Sivutuotteena tuhottiin suuri osa Kiinan kulttuuriaarteista, vanhoista kirjoista ja ihmisten elämänuskosta.

Kulttuurivallankumouksesta kertoo myös Mao-kirjan toisen kirjoittajan Jung Changin aikaisempi kirja Villijoutsenet, jota on myyty maailmalla yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Chang oli itse kulttuurivallankumouksen vuosina nuori punakaartilainen ja joutui todistamaan omien vanhempiensa nöyryytyksen. Mao-kirjassa näkyy Changin katkeruus, inhimillisiä piirteitä hän ei Maosta löydä.

Kulttuurivallankumous meni liian pitkälle ja aiheutti jopa kaappaushankkeen Maoa vastaan. Viimeisinä vuosinaan Mao otti hiukan takapakkia, mutta piti langat tiukasti käsissään. Niin tiukasti, että uskollinen juoksukoira Zhou Enlai sai kuolla hitaasti syöpään, koska Mao ei halunnut tämän elävän itseään pidempään.

Jung Chang — Jon Halliday: Mao. Otava 2006.