Kirjailijatalo Villa Kiven toisen kerroksen työhuoneessa on monta pahvilaatikkoa, osa puoliksi pakattuina, osa vielä tyhjinä. Kirjailija Kjell Westö on muuttamassa, jälleen kerran.

Tässä huoneessa Töölönlahden rannalla syntyi viimekertaisen Finlandia-palkinnon voittanut romaani Där vi en gång gått, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Missä kuljimme kerran (Otava 2006). Tai oikeastaan kirja alkoi syntyä jo paljon aikaisemmin, yli viisitoista vuotta sitten. Pohjatyö kesti vuosia, ja vasta lopullinen kirjoittaminen tapahtui Villa Kivessä.

— Tiesin kauan, että tulen tekemään 1900-luvun alkuvuosikymmeniin sijoittuvan romaanin, ja tutkin tietoja arkistoissa, kirjastossa ja sanomalehtiarkistossa. Olen kirjoittanut jokaisen kirjani eri työhuoneessa. Nyt alkaa omaakin lähdekirjastoa olla niin paljon, että pysyvän työhuoneen hankkiminen on ehkä aiheellista, Westö sanoo ja osoittaa kahta täpötäyttä kirjahyllyä, joista teokset eivät ole vielä päätyneet muuttolaatikoihin.

Kevättalven maisema ikkunan alla on kuulas. Jos ei katso lahden toisella puolella vilahtavia autojen jonoja, keskellä Helsinkiä on melkein yhtä liikkumatonta kuin oli talvella 1918.

Silloin elettiin varuillaan, maassa oli sisällissota ja Helsinkiä hallitsivat punaiset. Kevään tultua osat vaihtuivat nopeasti. Westö kertoo, kuinka Linnunlaulun huviloiden alapuolella, lumesta paljastuneessa rinteessä vilahteli silminnäkijöiden mukaan yhtäkkiä vihreitä saksalaiskypäröitä. Pian pääkaupungissa taisteltiin keskellä katuja.

Pitkään valmisteltu romaani tuo esille sodan julmuuden ja sitä seuranneen koston, mutta kirjailija huomauttaa, ettei kirja ole vain sodan kuvaus. Se sijoittuukin neljälle vuosikymmenelle.

— Se on romaani sukupolvesta, joka joutuu elämään nuorena sisällissodan ja kokemaan vielä keski-ikäisenä toisen maailmansodan. Ja siinä välissä he yrittävät toteuttaa unelmiaan, seikkailla, tehdä uraa, rakastaa. Nuoret, lähes lapset vedettiin mukaan ja he joutuivat tekemään sodassa likaisen työn.

Romaanin sivuilta paljastuu, miten varjo tapahtumista jäi väistämättä näiden nuorten elämään, seurasi heitä ja tuli aika ajoin esiin.

Pieni poika ja sinikantinen ruutuvihko

Kun Kjell Westö oli kahdeksanvuotias, äiti löysi hänet eräänä sateisena iltapäivänä syventyneenä sinikantiseen ruutuvihkoon. Kun äiti kysyi, mitä hän tekee, pieni Kjell vastasi: "Kirjoitan romaania."

Kesti vuosikausia ennen kuin ensimmäinen runokirja ilmestyi, ensimmäinen romaani sitäkin myöhemmin. Moni muukin asia kiinnosti yhtä paljon, musiikki varsinkin. Kotona oli piano, ja musiikki eri lajeineen tuli tutuksi jo varhain. Äiti opasti klassiseen musiikkiin ja vei konsertteihin, isä teki uraa Musiikki-Fazerilla ja toi kotiin levyjä, joita kuunneltiin kuusi vuotta nuoremman Mårten-veljen kanssa.

Palkitussa romaanissa on kiitokset muusikoille, joihin kirjan tekijä haluaisi kuulua.

— Rakastan musiikkia, elokuvia ja urheilua. Suhde taiteisiin on intuitiivinen. Eikä minulla ole koskaan ollut mitään selkeää rajaa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä. Elämän moninaisuudesta ei oppisi mitään, ellei kokeilisi kaikkea sitä, mistä on kiinnostunut.

Kirjoittaminen tyssäsi nuorena moneksi vuodeksi. Westö sanoo olleensa teinikapinallinen, mutta alkoi kuitenkin juuri silloin kirjoittaa laulutekstejä.

— Notkuin kahviloissa, soitin kitaraa kellaribändeissä ja tein tekstejä biiseihin. Ei silti tullut mieleenkään, että minusta voisi tulla kirjailija, ehkä jonkinlainen kirjoittaja.

Syntyykö tästä koskaan kirjaa?

Nuorelle miehelle kertyi työkokemusta ja elämänkokemusta töissä trukinkuljettajana ja levymyyjänä, myöhemmin toimittajana Hufvudstadsbladetissa ja Ny Tid –lehdessä. Vaikka Westö viihtyi toimittajana seitsemän vuotta, hän huomasi pian, että lehtityössä ei voinut kirjoittaa omiaan, vaan asiaa.

Syntyi tyhjiö, jota hän alkoi täyttää runoilla. Runoja seurasi kiitetty novellikokoelma Merkitty ja muita novelleja (Otava 1990). Westö teki päätöksen ja aloitti vapaana kirjailijana vuonna 1989.

Kaikki ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan.

— Olin jättänyt opinnot kesken ja kaikki työpaikat taakseni. 1990-luvun alussa iski lama ja minulla oli perhe, vaimo ja pieni lapsi. Olin noususuhdanteessakin elänyt kaukana kasinotaloudesta, olimme köyhiä, mutta suht onnellisia. Sitten aloitin ensimmäisen romaanin, mutta kirjoittaminen ei edistynytkään.

Kolmen vuoden apurahakaudesta oli jäljellä enää viimeinen vuosi ja Kjell Westöllä oli paha olla. Teksti ei kulkenut, oli talvi, pimeää ja elämä taitekohdassa. Silloin Westö antoi itselleen lupauksia, mitä tekisi, jos maailma soisi, että kirja vielä syntyisi. Hän oli jo lähellä masennusta, kun teksti viimein alkoi avautua, saada oikeaa muotoaan ja valmistua.

Ilmestyi Westön ensimmäinen romaani Leijat Helsingin yllä (Otava 1996), joka sai loistavan vastaanoton. Kirjasta tehtiin myöhemmin myös näytelmä ja elokuva. Westö sanoo romaanin sisällön olevan läheisin hänen omalle elämälleen. Onhan se ammennettu omasta elinympäristöstä, vaikka onkin fiktiivinen.

Rakkaudesta Helsinkiin ja koko pääkaupunkiseutuun

Kjell Westö on luultavasti ensimmäinen Helsingissä syntynyt Westö-niminen. Suku on juurevia ja peräänantamattomia pohjalaisia Keski-Pohjanmaalta.

Tuleva kirjailija asui lapsena Puotilassa ja Etelä-Haagassa, mutta varttui nuoreksi ja aikuiseksi Helsingin Munkkivuoressa ja Munkkiniemessä. Seutua hän on kuvannut erityisellä lämmöllä ensimmäisessä romaanissaan. Lukiota Westö kävi Gymnasiet Lärkanissa, joka sijaitsee Etelä-Haagassa. Opiskelijoita sinne tuli ympäri koko pääkaupunkiseutua.

— Jengi asui ihan missä vain, kaikki kaupunginosat ja lähiöt ja Espoo ja Vantaa tulivat tutuiksi. Olen käynyt lähes kaikkialla pääkaupunkiseudulla lukioajoista lähtien.

Finlandia-palkittua romaania on sanottu rakkaudentunnustukseksi Helsingille. Se onkin paitsi Helsingissä asuneiden ihmisten myös kaupungin kiihkeä kasvutarina. Menneinä vuosikymmeninä Helsinki oli aika lailla jaettu kaupunki. Romaani kuvaa aikaa, jolloin työläiskaupunginosat hellahuoneineen erottuivat selkeästi porvariston Helsingistä.

— Rajat eivät ole kantakaupungissa enää yhtä jyrkät. Kaupunginosilla ei ole yhtä selkeitä eroja, mutta niillä on kuitenkin omat identiteettinsä. Tehtaat ovat kadonneet Sörnäisistä, ja Kallio on nuorten sinkkujen aluetta.

— On syntynyt myös lähiöidentiteetti, ihmiset ovat ylpeitä asuinympäristöstään. Esimerkiksi Vantaa levittäytyy isolle alueelle, mutta Vantaalle voi juurtua yhä hyvin kuin Helsinkiinkin, omaan asuinpaikkaansa ja lähiöönsä.

Kjell Westö muistuttaa vielä, että 1920- ja 1930-luvuilla esimerkiksi Hermanni oli Helsingin lähiö ja Haaga oma Huopalahden kauppalansa.

Henkinen ulottuvuus

Kjell Westö sanoo olevansa agnostikko, mutta myöntää, ettei voisi tehdä kirjailijan hommia, jos ajattelisi, että maailma on vain pelkkää fysiikkaa ja kemiaa. Jo vuosia sitten hän kirjoitti kolumnissaan, että elämän tarkoitus ei voi olla vain maallisen hyvän hankkiminen, täytyy olla muutakin. Nyt hän on hyvin varovainen sanomaan enempää, tuo kolumni poiki aikanaan yhteydenottokirjeitä lähes kymmeneltä eri uskonnolliselta taholta.

— Jos henkinen ulottuvuus ei kiinnostaisi, tuskin kirjoittaisin. Totta kai se kiinnostaa valtavasti: Kuinka ihminen jäsentää maailmaa ja tulee toimeen maailman ja itsensä kanssa? Oma pienuus ja heikkous, kuilu oman itsen ja maailman rattaiden välillä. Se, kuinka asettaa itsensä maailmaan ja kuinka yrittää pärjätä omalla tavallaan.

— Tärkeintä kaikesta on moraali, se nousee omien suoritusten yläpuolelle.

Vaikka Westö puhuu vakavasti, hän sulaa poikamaiseen hymyyn, kun tulee puhe hänen hyvistä puolistaan kirjailijana.

— Nykyään olen kurinalainen ja teen, mitä lupaan. Mutta nuorena olin boheemi, oikea huithapeli ja tykkäsin bailata. Ja bailasinkin, viihdyin kapakoissa, enkä pysynyt koskaan aikatauluissa. Kun perustin perheen, se antoi selkärankaa ja auttoi asettumisessa.

Westöllä on kaksi poikaa, 19- ja pian 15-vuotiaat. He elävät nyt kuohuvia nuoruusvuosiaan, mutta keskusteluyhteys on säilynyt hyvänä. Sekin täytyy niellä, että he eivät lue kirjoja, ainakaan juuri tällä hetkellä kovinkaan paljon.

Median pyöritystä on riittänyt joulukuisesta Finlandia-palkinnosta lähtien, tai oikeastaan koko viime syksyn, sillä romaani täytti odotukset heti ilmestyessään. Se on ollut intensiivistä ja hienoa aikaa, mutta esiintymisten ja haastattelujen ohessa ovat syntyneet vain sovitut kolumnit. Nyt Westö on lähdössä lomalle ja odottaa, että viimein on aikaa lukea, syventyä musiikkiin ja hoitaa hunningolle jääneitä ihmissuhteita.

— Seuraava romaani on mielessä, mutta tulee kestämään vuosia, ennen kuin se valmistuu.

Taas kerran Kjell Westö oli luvannut itselleen kaksi asiaa, jos uusi kirja näkee päivänvalon. Missä kuljimme kerran on ilmestynyt ja palkittu, mutta omia lupauksiaan Westö ei ole vielä lunastanut. Hän aikoo tehdä sen kuitenkin heti, kun kevät kunnolla koittaa. Silloin hän vie kukkia kahdelle haudalle. Enempää hän ei kerro.