Kun akatemiatutkija Mikko Ketola (VL 22.2.) kauhisteli Turkin EU-haaveita maan ihmisoikeustilanteen valossa, tuskin hänelle tuli mieleen, etteivät yhdelläkään jäseneksi tulleella valtiolla asiat ole juuri olleet sen paremmin. Virallinen Puola kiisti vuosikymmeniä Jedwabnen verilöylyn 1941, jolloin puolalaiset naapurit telkesivät juutalaiset lukkojen taakse ja polttivat sitten elävältä. Maa pitää sitkeästi kiinni uhrin identiteetistään, vaikka siellä saakin toimia äärikatolinen radioasema, joka kenenkään estämättä kiihottaa avoimesti juutalaisia vastaan.

Pelkurimaisesti antautunut Ranska teki innokasta yhteistyötä natsi-Saksan kanssa, mutta siitä ei oikeasti voi vieläkään puhua. Hollantilaissotilaiden raakuudet Indonesian itsenäisyystaistelun kestäessä ovat melkein virallinen tabu, samoin kuin Srebrenicaan vangittujen jättäminen oman onnensa nojaan. Ruotsi luovutti balttipakolaisia varmaan kuolemaan Stalinin vankileireille. Suomessa kuoli yli 18 000 sotavankia, osa heistä aliravitsemukseen. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Se, että Turkissa on kriminalisoitu turkkilaisuuden loukkaaminen, on vain kömpelyys. Monissa maissa, myös Suomessa, asia on hoidettu paljon tehokkaammin: epämukavia muistelevan apurahat ja tutkijantulevaisuus katoavat. Muutaman esimerkin jälkeen ongelmaa ei enää ole.

Jotain mätää täytyy olla sen sijaan Suomessa, kun 90 vuotta ei riitä etäisyydeksi, että saataisiin monipuolinen vuoden 1918 tapahtumien museo. Ketola otti turhaan esimerkiksi hypoteettisen ortodoksien vainon, täällä todellisuudessa murhattiin tuhansia syyttömiä ihmisiä, vain punaisiksi tai valkoisiksi leimattuina.

Mikko Ketolan argumenteilla ei Turkin EU-haaveita voi tyrmätä. Valtio on sitä paitsi maallinen, ja siellähän sijaitsee myös toisen kansankirkkomme hengellinen johto.

Epämukavan Historian Instituutti olisi tarpeellinen eurooppalainen laitos, vaikkapa Suomeen, mutta ensin täällä pitäisi kyetä pesemään oma likapyykki.