Ajattelen sinua, muistan sinua. Sinua, jonka tapasin elämäsi pysähdyspaikalla. Elämäsi oli muuttunut. Kaikki oli ihan hyvin, tavallista, tasaista. Sitten eräänä päivänä aivan toisin. Yllättävä sairaus. Tai rakkaan ihmisen menettäminen. Kuolema, murtuminen.

Ensin kuin lyöty olo, aivan turta. Vähitellen kipu, henkinen, fyysinenkin. Neuvottomuus, avuttomuus, pelko. Vihakin! Miksi Jumalakaan ei auta? Eikö hän kuule minua vai eikö välitä? Olenko juuri minä niin paha, että minua rangaistaan?

Mikä on suurin tuska? Onko se minun kipuni? Vai onko se avuttomuus ja hätä, jota kannan, kun läheiseni kärsii? Avuton ihminen, joka on riippuvainen minun huolenpidostani, joka turvautuu minuun? Läheinen vanhus, oma lapsi?

Kanaanilaisen äidin tuska sairaan lapsen puolesta tekee hänestä pelottoman taistelijan. Nainen ei välitä paheksunnasta, hän ei lannistu torjunnasta. Hän kulkee perässä ja huutaa. Jeesukseen vedotaan monen ihmisen voimin. Opetuslapsista tulee puolestapuhujia. Heistä tulee esirukoilijoita.

Tänäänkin Jeesukseen vedotaan. Lukemattomat huokaukset ja huudot kohoavat hänen puoleensa kodeista ja työhuoneista, sairaalavuoteista ja liikenneruuhkista. Rukousta lasten puolesta, vanhusten, elämänkumppanin, ystävän…

Rukousten virta raivaa tietä avun lähteelle. Se avaa tietä hänelle, jonka puolesta rukoillaan. Mutta aina myös hänessä joka rukoilee.

Autetaan toisiamme. Muistetaan rukouksessa.

Ensi sunnuntai on 2. paastonajan sunnuntai. Sen aihe on Rukous ja usko. Alttarilla on violetti tai sininen liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 25:1–10, 2. Aik. 20:1–9, 1. Tess. 4:1–8 ja Matt. 15:21–28.