Luterilaisen kirkon johdossa tunnettiin epäluuloa presidentti Urho Kekkosta kohtaan ja kahta piispaa kysyttiin jopa hänen vastaehdokkaakseen vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Neuvostoliiton Suomelle 30.10.1961 esittämä nootti, jossa vaadittiin YYA-sopimukseen vedoten sotilaallisia neuvotteluja Länsi-Saksan uhan takia, sai kuitenkin kirkon asettumaan Kekkosen taakse, selviää tutkija Ville Jalovaaran lauantaina tarkastetusta kirkkohistorian väitöskirjasta. Väitöskirja Kirkko, Kekkonen ja kommunismi poliittisina kriisivuosina 1958–1962 keskittyy Suomen poliittisen historian yhteen taitekohtaan.

Ennen noottikriisiä Suomessa koettiin Neuvostoliiton uhka niin sanottujen yöpakkasten aikana syksyllä 1958. Maahan muodostettiin tuolloin hallitus, johon ei otettu mukaan neljänneksen eduskuntapaikoista saanutta äärivasemmistoa eli SKDL:ää, jonka sisällä toimi maan kommunistinen puolue.

Noottikriisiin puolestaan kytkeytyi sekä sisäpoliittisia jännitteitä että maailmantapahtumia. Kekkosta vastaan oli presidentinvaaleissa asettunut — piispojen kieltäydyttyä — oikeuskansleri Olavi Honka.

Kirkko vastusti kommunismia

Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteet olivat kireät: amerikkalainen vakoilukone pudotettiin Neuvostoliiton ilmatilassa, Berliinissä tankit tuijottivat toisiaan ja ydinsodan uhka tuntui konkreettiselta, kun Neuvostoliitto räjäytti Novaja Zemljan saarella Jäämerellä 50 megatonnin jättimäisen ydinpommin.

Kireän tilanteen keskellä piispat ja kirkollinen Kotimaa-lehti noudattivat linjaa, jossa pyrittiin olemaan varovaisia suhteessa Neuvostoliittoon, mutta vastustamaan kommunismia sisäpolitiikassa. Jalovaaran mukaan kirkko oli osa lännen kirkkojen kommunismin vastaista rintamaa.

— Kirkko vastusti kommunismia sisäpolitiikassa, mutta ulkopolitiikassa piti olla varovainen ja välttää Neuvostoliiton suoraa arvostelua. Sama pelko oli kaikkialla lännessä. Itä-Euroopan maiden kokemukset osoittivat, että jos kommunismi leviää, se tietää vainoja ja jopa loppua kirkon toiminnalle.

Äärivasemmiston vastustuksessa kirkko löysi yhteistyökumppanin SDP:stä, joka sotien jälkeen oli vahva kommunismin vastainen voima. SDP:n johto pyysi Helsingin piispa Martti Simojokea presidenttiehdokkaaksi. Tämän kieltäydyttyä käännyttiin Lapuan piispan Eero Lehtisen puoleen, joka kieltäytyi myös.

— Simojoki olisi voinut antaa hyvän vastuksen Kekkoselle, mutta kirkon kannalta kieltäytyminen oli viisasta. Piispa presidenttiehdokkaana olisi varmasti jakanut kirkon jäsenkuntaa, Jalovaara pohtii.

Kekkoseen piispat suhtautuivat epäluuloisesti. Taustalla oli moraalisia syitä. Jalovaaran mukaan varsinkin Tampereen piispa Eelis Gulin kritisoi varovasti Kekkosta tämän naissuhteista. Kekkonen puolestaan yritti koko ajan luoda hyviä yhteyksiä kirkkoon. Kun Kekkonen hoiti noottikriisin, piispat asettuivat hänen tuekseen.

— Kirkko ei lähtenyt spekuloimaan sillä, oliko noottikriisi tilaustyötä vai ei, Jalovaara sanoo.

Oulun profetia sanoitti uhan

Yksi osoitus vaaran tunteesta oli niin sanottu Oulun profetia, joka tavallaan sanoitti koetun uhan. Oululaisen Laila Heinosen profetioissa ennustettiin Neuvostoliiton hyökkäävän Suomeen, ellei täältä löydy jopa 800 000 parannuksen tehnyttä rukoilijaa. Tavallisesti moinen maailmanlopunjulistus olisi pysynyt pienen piirin asiana, mutta nyt sitä käsiteltiin päivälehdissä. Se sai myös tuekseen joitakin seurakuntapappeja.

— Piispat yrittivät ensin vaieta profetian kuoliaaksi, mutta lopulta oli pakko ottaa kantaa. Profetia hiipui, kun Heinonen alkoi muuttaa sitä ja professori, teologian tohtori Mikko Juva leimasi sen esittäjän Kotimaa-lehdessä "henkisesti sairaaksi, vaikkakin vilpittömäksi".