Eduskuntavaalien alla kirkolliset järjestöt ovat ottaneet esille pari teemaa, joiden toivoisi nousevan vaalikeskusteluihin ja myöhemmin tuleviin hallitusneuvotteluihin. Teemoissa on yhteistä ajatus, että hyvän yhteiskunnan perimmäinen mittari on siinä, miten se kantaa vastuuta kaikkein heikoimmassa asemassa olevista.

Kirkon Sosiaalifoorumi julkisti viime viikolla eduskunnassa kannanoton, jossa vaaditaan parannuksia syrjäytyneiden tai syrjäytymisvaarassa olevien, monella tavalla huonosti voivien vanhusten elämäntilanteeseen. Tähän ryhmään kuuluvat foorumin mukaan erityisesti köyhyys-, päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät vanhukset.

Sosiaalifoorumi teki konkreettisia ehdotuksia, joihin puolueet ja kansanedustajaehdokkaat voivat tarttua ja virittää keskustelua. Foorumi toivoi vanhusten palveluihin riittävästi ammattitaitoista henkilökuntaa, omaisille oikeutta määräaikaiseen hoitovapaaseen, laitoshoidossa oleville vanhuksille oikeutta vaihtaa asuinkuntaa sinne, missä lähiomaiset asuvat, sekä lisää yhteisiä tiloja, joissa vanhukset voivat tavata toisiaan. Kaikki nämä ovat rahaa vieviä hankkeita, mutta ehkä ei sittenkään niin mahdottomia toteuttaa. Kannattaisi muistaa, että jokainen meistä on joskus vanha.

Toinen, joidenkin äänestäjien mahdollisesti vierastamakin asia, on kehitysyhteistyömäärärahojen nosto. Tämän toiveen ovat ottaneet esille Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Lähetysseura. Ne haluavat näin vaalien alla muistuttaa, että Suomi on sitoutunut YK:n suositukseen, jonka mukaan meidän tulisi vuoteen 2010 mennessä varata 0,7 prosenttia kansantulostamme köyhien maiden asukkaiden elämän parantamiseen. Suomi on yleensä pitänyt lupauksensa, mutta tämän tavoitteen saavuttamisesta olemme vielä kovin kaukana.

Uskallan väittää, että olisi maallemme siunaukseksi, jos antaisimme kotimaan ja ulkomaiden vähäosaisille edes muutaman murun lisää yhteisestä pöydästämme. Kuten muuan Nasaretin mies sanoi parituhatta vuotta sitten: mitä teette yhdelle näistä vähimmistä, sen te teette minulle.