Arki, pitkäveteisyys ja tavalliset ihmiset tutkimuksen aiheina. Hohhoijaa, tylsää?

— Ei ollenkaan, minusta ne ovat kiinnostavia aiheita, vastaa valtiotieteen tohtori Kalle Haatanen.

Hän vakuuttaa olevansa aihepiirinsä kanssa ihan tosissaan — itseironiaa unohtamatta. Omakohtaista kokemustakin on kertynyt: varsinkin pitkäveteisyys tuli tutuksi, kun hän väitöksensä jälkeen apurahan turvin mietti uusia tutkimusaiheita.

— Pitkäveteisyys on minulle läheinen tunne. Parhaimmillaan se on synkkämielisyyttä ja romanttista haaveilua.

Haatasen mielestä pitkäveteisyys seuraa elintason mukana. Se on halpa hinta rauhasta ja hyvinvoinnista. Ja selkeästi pitkäveteisyys kuuluu arkeen. Se on sitä, että työpaikoilla odotellaan lähettiä tai istuskellaan kokouksissa.

— Hyvin suuri osa ajastamme kuluu päämäärättömään jahkailuun ja epämiellyttäväänkin töissä oloon. Vain hirveän harva tekeminen johtaa sinfoniaan tai kirjaan, Haatanen sanoo.

Mutta miksi se töissä olo on niin epämiellyttävää? Haatanen etsii selitystä Marxilta, vaikkei poliittisesti marxilainen olekaan: kyse on vieraantumisesta, joka johtuu siitä, etteivät ihmiset näe työnsä tulosta.

— Työ on abstrahoitunut valtavasti. Työn prosessit pitävät yllä toisia työprosesseja. Istutaan palavereissa ja neuvotteluissa, jotka ovat pitkäveteisiä ja lisäävät vieraantumista.

Työpaikan ohella on muitakin tyypillisiä paikkoja, joissa pitkäveteisyyttä podetaan: muun muassa lentokentät ja asemat. Haatanen yhdistääkin pitkäveteisyyden odotteluun, välitiloihin ja siirtymiin. Usein pitkäveteisyyteen liittyy ajatus ajan tappamisesta.

— Ajan tappaminen on melko väkivaltainen suhde aikaan, aggressiivista ja kielteistä toimintaa, Haatanen heittää.

Hän korostaisi mieluummin pitkäveteisyyden romanttista puolta ja sen arvoa.

— Parhaimmillaan, tosin valitettavan harvoin, pitkäveteisyys liittyy valittuun joutilaisuuteen ja on luova tila.

Täydellisyyttä on turha toivoa

Nykysuomen sanakirja määrittelee arjen runottomaksi todellisuudeksi. Kalle Haatasen mielestä määritelmä ei tee oikeutta arjelle. Toisaalta arkeen tavallaan pitääkin asennoitua kielteisesti, rutisten ja purnaten.

— Varmaan suurin osa elämästä on tylsää. Siitä valitetaan, mutta siinä on pakko elää. Ja ehkä siitä kummallisella tavalla myös pidetään.

Kaikesta tylsyydestä huolimatta arki on lohdullinen ja turvallinen tila, Haatasen mukaan eräänlainen elämisen perusmuoto.

— Esimerkiksi joulu on kauhea kriisi monelle. Ja kesäloma on vielä pahempi. Sen näkee lööpeistä ja A-klinikkojen jonoista loppukesästä.

Haatanen ei innostu arjen glorifioinnista, jota hänen mielestään harrastavat monet elämäntapa- ja naistenlehdet — ja myös uudentyyppiset miehille suunnatut lehdet. Teennäisen hohdokas arki näkyy myös mainoskuvissa, jotka eivät juuri muistuta tavallista elämää.

Myös akateemisen tutkimuksen puolella on Haatasen mukaan suuntauksia, joissa arjesta pyritään löytämään loputonta rikkautta ja korostetaan arjen näkemistä uudella tavalla. Esiin nostetaan aiemmin yksityisenä pidettyjä asioita, kuten lastenhoitoa ja siivoamista. Hoivaaminen halutaan nähdä rikkautena.

Arjesta tehdyt kiiltokuvaversiot eivät Haatasen mielestä ole uskottavia, koska elämä on perusluonteeltaan keskeneräistä.

— Siihen keskeneräisyyteen ei auta fundamentalistinen uskokaan. On onnetonta, jos elämästä yrittää tehdä täydellistä tai lopullista. Keskeneräisyyttä on vain opittava kestämään, hän toteaa.

— Ainahan sitä voi tehdä jotakin itsensä kehittämiseksi — joogata tai opiskella italiaa. Tällaiset toimet voivat hetkeksi parantaa elämänlaatua. Mutta jos kuvittelee, että elämästä saisi jotenkin täydellisen, se on turha toivo.

Haatanen ei pysty kuvittelemaan itseään pitämässä filosofin vastaanottoa tai luennoimassa laivaseminaareissa arjen ihmeellisyydestä tai edes sen sietämisestä.

— Ei minulla ole minkäänlaisia oppeja. Olen viimeinen henkilö sanomaan, mitä ihmisten pitäisi tehdä elämässään. Tai ehkä sen verran voin sanoa, että täydellisyyden tietä on turha tavoitella.

Erikoisen tavalliset

Arjen ja pitkäveteisyyden ohella Haatanen on kiinnostunut "taviksista", tavallisista ihmisistä — vaikkei osaakaan määritellä, kuka on loppujen lopuksi tavallinen.

— "Tavis" on aika ylimielinen käsite. Alun perin sitä käyttivät pikkujulkkikset niistä, jotka eivät olleet pikkujulkkiksia. Kun tavikset rupesivat jonkinlaisena vastaiskuna käyttämään nimitystä itsestään, se alkoi tarkoittaa kunnon kansalaista. Samalla siihen tuli mutta-rakenne: "Olen ihan tavallinen, mutta…"

Mutta-sanan toiselle puolelle lisätään usein jokin harrastus, esimerkiksi keräily tai innokas urheileminen. Viestinä on, että "olen ihan tavallinen, mutta silti erikoinen."

— Onhan niissä mutta-lisäyksissä vähän kursailun makua. Ei voi sanoa, että "Olen ihan tavallinen, mutta harrastan sauvakävelyä". Sauvakävely vain alleviivaisi tavallisuutta.

Tavallisuuden korostaminen on Haatasen mukaan vastakohta pintajulkisuudelle ja julkisuushakuisuudelle. Julkisuushakuisuudesta oiva esimerkki on hänen mielestään Idols-kilpailu, jossa tavalliset nuoret pyrkivät pääsemään eroon tavallisuudestaan.

Käsitystä taviksista rakentaa nimenomaan media. Haatanen tiivistää ilmiön uutislähetykseen, jossa niin sanotun tavallisen kansan mielipidettä ilmaisemaan etsitään aina joku tuulipukuinen ihminen taajamasta tai lähiöstä.

— Ei toimittaja mene haastattelemaan kansaa Aleksille, vaan Kehä III:n ulkopuolelle. Eikä hän kysele kansan ääntä pukumiehiltä, vaan niiltä tuulipukuisilta.