Anna-Stina Nykäsen poika Johannes Haapavaara on 6-vuotias. Lapsen syntymän jälkeen Nykänen joutui miettimään omaa ja lapsensa suhtautumista kirkkoon ja sitä miten uskonto liittyy heihin.

—Olisi helpompaa, jos uskonnon oppisi automaattisesti. Se on tavallaan itsestään selvyys, kun se on osa kulttuuriperintöämme.

— Minua on myös askarruttanut se, että pitääkö minun erikseen tehdä jotain ja miksi minun pitäisi. Uskontoa ei voi mielestäni opettaa vain teoreettisesti, vaan se perustuu kokemuksiin ja syvällisiin tunteisiin, joita keräämme itsellemme koko elämämme ajan.

Johanneksen isä ja velipuoli eivät kuulu kirkkoon, mikä vaikuttaa perheen traditioihin. Johannes kastettiin kotona, koska Nykänen koki kodin helpommaksi paikaksi isälle.

— Olen ehkä liiankin varovainen näissä asioissa, Nykänen pohtii.

— Mieheni on lähtöisin körttisuvusta, ja vaikka hän on itse eronnut kirkosta, hän kunnioittaa minun ja varsinkin poikamme tahtoa olla kristitty.

Pyhäkoulu tukena

Anna-Stina Nykänen kertoo keskustelevansa poikansa kanssa satunnaisesti uskonnollisista asioista ja ilmiöistä. Nykäsen mukaan poika ei koe olevansa uskovainen, eikä ehkä ymmärrä edes, mitä se tarkoittaa. Hän tietää kuitenkin olevansa kristitty.

— Kerran Johannes lähti isänsä kanssa autolla reissuun ja isä laittoi päälle radion, josta tuli juuri aamuhartaus ja virsi. Kun isä oli vaihtamassa kanavaa, Johannes sanoi: isä sinulle tämä on ehkä liirum laarumia, mutta minä uskon Jumalaan, ja minulle tämä on tärkeää. Niin hartaus kuunneltiin loppuun.

Televisiossa näytettyjen animaatioelokuvien kautta Johannekselle ovat tulleet tutuiksi erilaiset jumaltarinat.

— Erään keskustelun yhteydessä hän sanoi: äiti en tarkoita sitä Jumalaa, vaan niitä muita jumalia, jotka asuvat siellä vuorilla. Hän siis ymmärtää, että erilaisia jumalia on olemassa.

Johannes on osallistunut ahkerasti myös pyhäkouluopetukseen.

— Kun minulta kysytään, voiko lapseni osallistua uskonnolliseen opetukseen, laitan mielelläni rastin ruutuun. On hienoa, että perheillä on mahdollisuus laittaa lapsensa paikkaan, jossa kerrotaan ammattimaisesti uskonnollisuudesta.

— Pyhäkoulun opettaja Pirkko opetti pojalleni todella tärkeitä asioita. Hänestä puhuttiin aikanaan paljon perheessämme ja tapasin itsekin Pirkon.

Oikeita vastauksia ei ole

Anna-Stina Nykänen sanoo kokevansa aika ajoin vaikeaksi uskonnosta puhumisen ja olevansa siitä kiusaantunut. Siksi hän toivoo, että lapsi saa uskonnollista kasvatusta myös muualla.

— Uskonto ei ole asia, johon löytyy vain yhdenlaisia vastauksia ja omatkin näkemykseni vaihtelevat eri tilanteissa. Eikä kaikkeen edes tarvitse löytää täydellisiä vastauksia, koska kukaan ei varmaksi tiedä näitä asioita.

Lapsilla on luontainen kiinnostus monenlaisiin asioihin, ja Nykäsen mukaan meidän aikuisten on luotava heille hetkiä, jolloin on aikaa kysymyksille.

— Lapsi hyväksyy saivartelematta, kun hänelle kerrotaan asioita, ja hänelle on tärkeää, että hän kokee turvallisuutta ja että hän kuuluu johonkin.

— Asia, johon haluaisin panostaa enemmän, on että veisin lastani kirkollisiin ja pyhiin paikkoihin ahkerammin, sillä sitä kautta hänelle voisi jäädä mieleen uskonnollisia muistikuvia, jotka säilyvät hänen sisimmässään ehkä koko elämän.

Kansainvälisyys ja muut uskonnot

Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys ovat tuoneet nykyvanhemmille uskonnolliseen kasvatukseen uusia haasteita. Kun itse olimme lapsia, ei meitä opetettu kertomaan muille, mikä on uskonnollinen taustamme.

— Olen varsin peloton sen suhteen, että lapset kuulevat monista jumalista. Muita jumalia ei pidä nähdä kilpailevina. Se, minkä olemme kerran löytäneet ja mikä puhuttelee, on niin voimakasta, ettei tietoisuus muiden uskontojen ja jumalien olemassaolosta sitä horjuta, Anna-Stina Nykänen pohtii.

— Eikä meidän pidä jättää liputtamatta sitä, mikä on oma paikkamme uskontojen maailman kartalla. Vaikka olisimme ylpeitä omasta taustastamme, emme ole sen parempia kuin toiset eivätkä toiset ole sen vaarallisempia.

— Kun minulta kysytään, voiko lapseni osallistua uskonnolliseen opetukseen, laitan mielelläni rastin ruutuun.