Mikä se on, joka ihmismielessä kolkuttaa? Vanha kunnon omatuntohan se. Valtiotieteen dosentti Mika Ojakangas tekee tutkimusta omantunnon historiasta ja nykytilasta.

— Elämme tällä hetkellä hyvin yksilökeskeisessä kulttuurissa. Ulkoisten auktoriteettien kuten kirkon, valtion ja puolueen merkitys elämää ohjaavina instituutioina on koko ajan vähentynyt. Niiden sijaan eettisyyden perusehtona pidetään jokaisen ihmisen mahdollisuutta määrätä itsestään ja teoistaan, Ojakangas toteaa.

Mutta mistä nykyihmiset sitten ammentavat nämä itsenäiset eettiset päätöksensä?

— Vaihtoehdoiksi jäävät järki ja omatunto, Ojakangas sanoo.

— Mutta en minä ainakaan järjellä päättelemällä tiedä, mikä on oikein, mikä väärin. Kyllä se vastaus tulee sieltä omastatunnosta — tänäkin päivänä.

Syyllisyyden tuntemus

Saattaa olla hyvinkin niin, että omatunto on aina kuulunut ihmisluontoon. Käsitteenä sillä kuitenkin on oma syntyhistoriansa.

— Aika yllättävää on, että esimerkiksi Vanhassa testamentissa ei ole ollenkaan termiä omalletunnolle, jos "sydäntä" ei oteta lukuun, Ojakangas kertoo.

Oman sanansa omatunto sai antiikin Kreikassa 400-luvulla eKr. Kreikkalaiset filosofit pohtivat omaatuntoa käsitteillä syneidesis ja syneidos, mutta vasta kreikkalaiseen ajatteluun perehtyneet juutalaiset Filon ja Paavali alkoivat järjestelmällisesti käyttää omantunnon käsitettä.

Etenkin Paavalin ajattelussa omatunto on tärkeä termi. Hänellä omantunnon toiminta näyttäytyi synnintuntona, joka ohjasi tekemään oikeita tekoja ja välttämän vääriä.

— Mielenkiintoista on, että Paavalilla omatunto ei ollut mikään Jumalan ääni ihmisessä. Hän käytti sanaa jo aivan samoin kuin me, henkilökohtaisen syyllisyyden tuntemuksen kuvaamiseen.

Keskiajalla filosofit käsittelivät omaatuntoa eräänlaisena jumalan radiokanavana ihmismielessä, jumalallisena osana, jota syntiinlankeemus ei kokonaan ollut pyyhkinyt pois. Katolisen kirkon opetuksessa ajatellaan edelleen tämän suuntaisesti.

Sisäinen tuomari

Martti Luther uudisti myös käsitystä omastatunnosta. "Tässä seison enkä muuta voi", uskonpuhdistaja sanoi, ja julisti, ettei ollut oikein toimia omaatuntoaan vastaan.

— Lutherin mukaan ihminen on perisynnin turmelema, eikä meissä ole säilynyt mitään jumalallista. Mutta omatunto ihmisillä on, ja se on kiinnitetty Raamattuun, Ojakangas selittää.

— Luther korosti omantunnon hyödyllisyyttä suhteessa uskoon: omatunto syyttää meitä ja osoittaa syyllisyytemme, mikä on hyvä asia, koska se johtaa uskon löytämiseen, armon luo.

Lutherin opetus omastatunnosta kulkeutui myös saksalaisen filosofin Immanuel Kantin ajatteluun.

— Lutherilta Kant liitti filosofiaansa idean, jonka mukaan huono omatunto on välttämätön edellytys sille, että ryhdymme etsimään ja noudattamaan moraalin antamia ohjeita. Yksikään teko ei ole täydellisesti moraalilakien mukainen. Se herättää huonon omantunnon, joka puolestaan johtaa meidät yrittämään seuraavalla kerralla paremmin, Ojakangas kertoo.

— Jos ei olisi huonoa omaatuntoa tai pelkoa huonosta omastatunnosta, emme tekisi hyviä tekoja! Kant sanoikin omaatuntoa pelottavaksi sisäiseksi tuomariksi.

Moraalisuuden lähde

Ojakankaan mielestä toimiva omatunto on syyllisyydentuntoa.

— Omatunto on jotain sisäistä ja omakohtaista. Kukaan muu ei voi tuntea syyllisyyttä minun puolestani, Ojakangas selittää.

— Tästä syystä omatunto voi edelleen, yksilökeskeisessä kulttuurissa ja atomistiseksi pirstaloituneessa yhteiskunnassa, toimia moraalisuuden lähteenä.

Omatunto on perinteisesti liittynyt kristinuskoon, mutta kun yhteiskunta 1700-luvun valistuksen jälkeen maallistui, omatunto seurasi perässä.

— Hyvin paljon nykyisistä humanitaarisista pyrkimyksistä ja poliittisesta toiminnastakin kumpuaa huonosta omastatunnosta. Me ajattelemme yleisesti, että olemme osaltamme vastuussa kolmannen maailman katastrofeista ja oman maan köyhistä.

Tulevien eduskuntavaalienkin yhdeksi keskeiseksi teemaksi näyttää nousevan ilmastonmuutos, johon suoraan liittyy jokaisen syyllisyys omista ilmastoa kuormittavista ratkaisuista.

— Tietysti voi kysyä, onko paras tilanne se, että politiikka ja hyvät aikeet perustuvat syyllisyydelle? Voisiko asioiden tekemiseksi olla jokin positiivisempi ponnin?

Omatunto ja armo

Mikään ei viittaa siihen, että omantunnon asema olisi nykyaikana hupenemassa, päinvastoin. Syyllisyys ja omantunnon vaivat ovat koko kansakuntaa ohjaava kompassi. Huonoa omaatuntoa podetaan uskonnosta riippumatta, ja Ojakankaan mielestä nykyinen maallistunut omatunto on jopa tehokkaampi kuin entinen.

— Kapitalismi, jonka piirissä elämme, on todellinen syyllisyyskone. Työtä ja työtahtia ylläpidetään päättymättömällä syyllisyys- ja riittämättömyyskierteellä, jonka ainakin me suomalaiset olemme sisäistäneet ja joka pitää meitä pannassa: on oltava jatkuvasti jotain enemmän, onnellisempi, parempi, tuottavampi. Rauhaa ei ole saavutettavissa, Ojakangas miettii.

Näyttää siltä, että sekularisoitunut omatunto jyskyttää ikuisesti, ilman toivoa työviikkojen ja vaatimusten heltiämisestä. Eläkkeellekään ei enää pääse kansantaloutta karkuun.

— Nykyajan masennusepidemia liittyy juuri tähän riittämättömyyden tunteeseen: minä en kykene tekemään sitä, mitä minulta odotetaan, koska markkinasysteemin mukaan omat suoritukset ja kyvyt on jatkuvasti ylitettävä.

Voisiko apuna olla omantunnon palauttaminen kristillisiin puitteisiin?

— Kapitalismi on täysin armoton, mutta eikö kirkko tarjoa syyllisyydentunnon lisäksi armoa? Mika Ojakangas toteaa.

Onhan kirkolla tarjota ihmiselle pelastuksen horisontti: huonon omantunnon ajalla on loppunsa. Eikä taivaallisten päärlyporttien tuolla puolen ole enää syyllisyydelle sijaa.