Kirkon diakoniatyö on muodostunut "viimeiseksi luukuksi" sosiaalitoimistojen asiakkaille.

Sen antaman taloudellisen avun määrä on kasvanut ja asiakkaista yhä useampi on työikäinen. Jos pohjoismainen hyvinvointivaltion malli Suomessa rapautuu, diakonia saa pian julkisen sektorin tehtäviä.

Tähän johtopäätökseen tullaan tutkimuksessa viimesijaisen sosiaaliturvan aukoista ja diakoniatyön kohdentumisesta. Tutkimuksen Viimeisellä luukulla tekijät ovat Elina Juntunen, Henrietta Grönlund ja Heikki Hiilamo.

Tutkimus selvittää diakonian suhdetta huono-osaisuuteen ja syitä, miksi ihmiset hakeutuvat vastaanotolle. Aineistona on käytetty tilastoja sekä työntekijöiden haastatteluja. Näin on saatu tietoa niiden ihmisten elämäntilanteesta, jotka hakevat apua seurakunnan diakoniatoimistosta.

Tilastollinen analyysi osoittaa, että diakoniatyö paikkaa julkisen avun jättämiä aukkoja. Diakonian taloudellinen apu on yhteydessä toimeentulotuen saajien määrään kunnassa.

Elämänhallinta puuttuu

Diakoniatyön asiakkaat kokevat usein vaikeudeksi yhteyden saamisen sosiaalityöntekijöihin, pitkät jonotusajat, avustusten saamisen viiveet sekä takaisinmaksut, jos taloudellinen tilanne kohentuu.

Diakoniatyöntekijät pitävät ongelmana sitä, että julkisen sektorin taloudellista apua joudutaan hakemaan monelta taholta, kuten sosiaalitoimistosta ja Kelasta.

Tyypillisiä asiakkaita ovat pienituloiset, työttömät, velkaantuneet, yksinhuoltajat, opiskelijat ja pätkätöitä tekevät. Asiakaskunta on laman jälkeen nuorentunut. Vastaanotoilla on huomattu, että ihmisiltä puuttuu usein elämänhallinta ja heillä on monenlaisia ongelmia. Diakoniatyöntekijä joutuu joskus opettamaan ruutupaperin kanssa, miten lasketaan tuloja ja menoja.

Neuvonta on tärkeää. Asiakkaat eivät aina tiedä, mitä sosiaalietuuksia ja avustuksia he voivat yhteiskunnalta saada. Esimerkiksi ennaltaehkäisevästä tuesta ei ole tietoa. Myös hakupapereiden täyttämisessä voi olla vaikeuksia. Diakoniatyöntekijät toimivat yhteistyössä kuntien sosiaalitoimen kanssa.

Tutkimuksessa päätellään, että sosiaaliturvajärjestelmää tulisi yksinkertaistaa. Kaikki yhteiskunnan taloudellinen tuki tulisi saada samalta luukulta. Tarvitaan myös sosiaalitakuu, joka takaisi köyhyysloukkuun joutuneelle toimeentulon määräajassa.

Rohkaisua ja täsmäapua

Diakoniatyöntekijät pitävät auttamisen keskeisinä elementteinä henkistä ja hengellistä apua. Työn vahvuus on ihmisten kohtaamisessa ja vuorovaikutuksessa. Tähän ei kuormitetuilla sosiaalityöntekijöillä usein ole aikaa.

Diakonian vastaanotolla paneudutaan ihmisen koko elämäntilanteeseen. Valmiudet sielunhoitoon ja rukoukseen ovat olemassa työntekijän koulutuksen ja oman vakaumuksen pohjalta. Asiakkaita pyritään kannustamaan eteenpäin ja luottamaan itseensä.

Henkinen apu nähdäänkin tärkeämpänä kuin aineellinen, joka on yleensä kertaluonteista täsmäapua akuuttiin hätään. Käytännössä taloudellinen apu merkitsee osto-osoituksia, maksusitoumuksia tai ruoka-apua.

Viimesijainen sosiaaliturva eli asumistuki, työmarkkinatuki ja toimeentulotuki ovat perustavia toimeentulon muotoja useimmille diakonian taloudellisen tuen asiakkaille. Diakonia toimii täten viimeisenä luukkuna, josta voi hakea apua taloudelliseen hätään.

Kirkon diakonian painopiste siirtyi 1990-luvulla vanhuksista työikäisiin ja asiakaskäyntien määrä nousi voimakkaasti. Kirkko on saanut huomattavan roolin myös taloudellisen avun antajana. Taloudellisia avustuksia myönnettiin vuonna 2004 noin 3,1 miljoonan euron arvosta ja ruoka-apuun käytettiin noin 2,3 miljoonaa euroa.

Kirkkolain mukaan jokaisessa seurakunnassa tulee olla vähintään yksi diakonian virka. Viranhaltijoita on kaikkiaan noin 1200. Diakoniatyön tavoitteena on lievittää hätää auttamalla niitä, joita muu yhteiskunnan tuki ei tavoita sekä vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin.

Diakoniatyö ei rajoitu vain seurakuntien jäseniin, vaan auttaa yhtä lailla kirkkoon kuulumattomia.

"Ongelmat ovat monimutkaistuneet"

iakoniatyöntekijä Sirkka Väätäisen mukaan Korson seurakunnan diakoniavastaanotoilla käy 20–30 asiakasta viikossa. Vuodessa asiakkaita käy noin 1400–1500.

— Asiakkaista suurin osa on työttömiä ja monien kohdalla työttömyys on ja pysyy. Suurin osa on keski-ikäisiä, mutta joukossa on entistä enemmän yhä nuorempia, kertoo Väätäinen.

Väätäinen on huomannut ongelmien kasautumisen ja siirtymisen perintönä sukupolvelta toiselle.

— Kotoa opittu roolimalli on vahva. Hyvää on kuitenkin se, että joskus vanhemmat ohjaavat nuoren hakemaan meiltä apua toivoen, että jotakin vielä voitaisiin tehdä ja kierre saataisiin poikki.

Avun hakijoiden joukossa on myös nuoria yksinhuoltajia, joilla saattaa olla useita lapsia.

— Asiakasmäärien vaihtelua selittävät erilaisten yhteiskunnan tukien maksupäivät. Niiden varassa yleensä sinnitellään, mutta elämässä voi sattua yhtä ja toista yllättävää. Silloin voi käydä niin, että rahat ovat loppu eikä pariin päivään ole varaa ruokaan lapsille, Väätäinen sanoo.

Ongelmat eivät ole yksinomaan taloudellisia, vaan asiakkaan elämäntilanne on usein monella tavalla sotkussa. Päihteet ovat monesti mukana kuviossa, samoin mielenterveysongelmat.

— Kun aloitin Korsossa kymmenen vuotta sitten, meiltä haettiin lähinnä ruokaa. Nyt tämä puoli on vähentynyt ja ohjautunut suurimmaksi osaksi katulähetyksen tilaisuuksiin. Niitä pidetään Jari Ilmosen johdolla Korson kirkolla joka keskiviikko.

Väätäisen mukaan vuokrien maksamatta jättäminen on yleistynyt. Tämä on huolestuttavaa, sillä häädön mahdollisuus on todellinen.

— Kun ihmisillä on velkoja, moni maksaa ensimmäisenä kavereilta otetut vipit. Ajatellaan, että muut velkojat ovat jotenkin kauempana, mutta jos ei maksa kaverille, siitä koituu ongelmia elämään.

Väätäisen mukaan Korsossa yhteistyö seurakunnan ja kaupungin sosiaalitoimen välillä sujuu hyvin. Ihmisiä ei automaattisesti ohjata kirkolle, vaan vasta sitten, jos sosiaalitoimi ei syystä tai toisesta pysty auttamaan.

— Työssämme keskeistä on neuvonta ja henkinen tuki, joskus myös hengellinen. Yleensä taloudellinen apu järjestyy yhteiskunnalta, mutta asiakas ei välttämättä osaa tai oivalla sitä itse hakea. Se taloudellinen apu, jota seurakunta voi antaa, on pienimuotoista, tilapäistä ja elämäntilanteen mukaan tarkkaan harkittua. Suoranaista rahaa emme anna koskaan, vaan ostokortteja ja maksusitoumuksia.

Tärkeää on myös asiakkaan vastuuttaminen.

— Joskus kysyn, oletko ajatellut, että voisit itse tehdä jotakin tai annan puhelimen ja sanon, että soita. Tämä on myös ihmisarvon kannalta tärkeää. Asiakas ei ole vain passiivinen avun kohde, Väätäinen korostaa.

Pauli Juusela