Rukous on onnea. Onnellinen ei halua monia asioita yhtä aikaa, hän tyytyy vähempään, sillä hän on löytänyt sen, mikä on tarpeeksi. Enempää hänen ei tarvitse hamuta. "Sillä, joka turvaa Herraan, on kaikkea kyllin."

Rukous kiinnittää katseen ainoaan tarpeelliseen. Rukoileva pyytää yhtä asiaa. Hän tietää, mistä onnen löytää: "Onnellisia ovat ne, jotka saavat voimansa sinusta." Siinä on jo taivaan portti.

Mutta juuri se on vaikeaa — tulla taivaan portille ja haluta yhtä asiaa. Mielemme ei ole jakaantunut vain kahtaalle, se kiinnittyy moniin asioihin ja laukkaa itsensä uuvuksiin lukemattomien houkutusten perässä ja vaateiden alla. Se jokin mikä pitäisi saavuttaa, on aina toisaalla ja seuraavan lupauksen tai käänteen takana.

Vaikeus on siinä, miten asettua aloilleen, miten pysähtyä niin, että voisi tunnistaa kaiken halajamisen takaa löytyvän syvimmän tarpeen. Kun kysyn, miten voisin kuulla, mitä kaikkein syvimmin tarvitsen, kysyn oikeastaan, miten voisin rukoilla yhtä asiaa, miten rukoilla häntä, "yhtä ainutta".

Onni on mielen hajaannuksen voittamista ja ainoan tarpeellisen löytämistä. Se on yhteyden löytymistä siihen ainoaan, Jumalaan, jossa mielemme tyyntyy.

Onnen löytäminen on luottamuksen harjoitusta. Kysyy luottamusta nähdä monen tarpeettoman läpi ainoaan tarpeelliseen. Kysyy luottamusta kuulla monien äänien takaa lopulta ainut tosi ääni, jota kantaa kaikkein syvin myötätunto ja lohdutus. Se ääni riisuu aseista, kaikesta puolustamisesta. Siinä saa olla aloillaan, avoinna, piilottelematta, sen ainoan näkemänä, joka ottaa vastaan varauksetta.