Masha Gessen: Ester ja Ruzja. Miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta. Tammi 2006.

Holokaustista on kirjoitettu paljon, Stalinin vainoista samaten. Mutta tarina, jossa nämä kaksi 1900-luvun totalitarismin aiheuttamaa kärsimysnäytelmää yhtyvät, tekee tästä Masha Gessen kirjasta ainutlaatuisen.

Geshenin romaani hänen kahden isoäitinsä elämästä on enemmän kuin elämäkerta. Jos pitäisi valita yksi kirja, jonka avulla yrittää ymmärtää sekä suvaitsemattomuuden painajaista että sen kurimukseen joutuneiden ihmisten sitkeyttä — viime vuosisadan suurta tarinaa — valitsisin tämän kirjan.

Kirjan alaotsikko on paljon puhuva: Hitlerin sota ja Stalinin rauha. Toisen maailmansodan hirvein rikos oli Euroopan juutalaisten holokausti, mutta paljon parempaa ei ollut odotettavissa Isä Aurinkoisen Neuvostoliitossa. Jos Stalin olisi elänyt vielä hetken, "kosmopoliiteiksi" tuomitut juutalaiset olisivat päätyneet Siperiaan. Syrjintä oli jo muuttunut vainoksi, teloitukset ja pidätykset kiihtyneet, kun diktaattorin elämäntarina äkkiä päättyi.

Kirjoittajan isoäiti Ester syntyi ja kasvoi puolalaisessa Bialystokin kaupungissa. Hänen isänsä oli sionisti, äiti juutalaisen työväenpuolueen kannattaja. Isän pidättivät Puolan miehittäneet saksalaiset, äiti oli jonkin aikaa Stalinin vankileireillä, jonne päätyi satojatuhansia muitakin puolalaisia. Ester selvisi myllerryksestä, sai Neuvostoliitosta uuden kotimaan, mutta oli siellä kuitenkin toisen luokan kansalainen.

Toinen isoäiti Ruzja on Venäjän maallistunut juutalainen. Ruzja valitsee eloonjäämisstrategiakseen hiljaisen myötäilyn, Ester vastarinnan, mutta mahdottoman edessä näillä ei ole niin suurta eroa. Kummatkin ovat selviytyjiä, rohkeita naisia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on kuvaus Bialystokin ghetosta. Se on jäänyt kuuluisan Varsovan gheton kansannousun varjoon. Bialystokissa 300 nälkiintynyttä juutalaista aloitti kapinan, kun ghettoa alettiin tyhjentää kuolemanleirille kolkuttaviin juniin. Esterin isä yritti juutalaisneuvoston jäsenenä pitää ghettoa hengissä yhteistoiminnan avulla. Oliko hän petturi vai sankari? Joka tapauksessa on perin inhimillistä yrittää pitää yllä toivoa tilanteessa, jossa pahuus on niin pahaa, ettei ihmisen järki kykene sitä käsittämään saati uskomaan.