Pitkään luulin, että kansaa kiehtova Idols-kisa käydään televisiossa. Mutta huomasin erehtyneeni — se käydään enimmäkseen iltapäivälehdissä.

Luulin myös, että kyseessä on musiikkikilpailu, ja erehdyin siinäkin. Idols on moniottelu, jonka osat ovat: 1) kilpailijoiden ulkonäön mollaaminen, 2) laulutaidottomien itkettäminen, 3) tuomareiden haukkuminen, 4) semifinalistien rötösten paljastaminen, 5) finalistien romanssien ja ryyppyreissujen seuraaminen, 6) loppukilpailun hehkuttaminen ja 7) yleisön haukkuminen väärästä valinnasta.

Tätä kirjoitettaessa on edetty vaiheeseen neljä, ja tutkivat journalistit ovat jäljittäneet jo yhden entisen huumehörhön, yhden entisen pornomallin ja yhden tuoreen rattijuopon. Löytymättä ovat vielä ainakin koulukiusaaja, maksuhäiriöinen, myymälävaras ja kapakkatappelija.

Eräs yleisönosastokirjoittaja vaati tasapuolisuuden nimessä omia Idolseja myös keski-ikäisille ja senioreille. Idea toteutunee, sillä iltapäivälehdille se avaa niin mahtavia näköaloja, että niiden kannattaa järjestää kisat vaikka ilman television apua.

Nyky-Idolsin osallistujat ovat niin nuoria, että heidän mokansa ovat sekä vähäisiä että kesyjä — ei niillä pitkään lehtiä lihoteta. Iäkkäämmillä voisi olla takanaan monia avioliittoja ja väkivaltaisia eroja, lehtolapsia ja salarakkaita, kohtalokkaita autokolareita, konkursseja ja ryypättyjä lottovoittoja, tuomioita puukotuksista tai kavalluksista ja vanhimmilla jopa sotakokemuksia: "Idols-Pekka ampui omia Syvärillä! Silmälasit sirpaleina."

Nitro-Idols ei kuitenkaan ehdi tähän hätään, joten nyt on tyydyttävä nuoriin ja mietittävä, mitä se "idol", idoli, oikein tarkoittaakaan — "jumalaa, epäjumalaa, ihailun kohdetta". En kuitenkaan usko nuorten kisaajien tavoittelevan jumaluutta, ihailua kylläkin.

Jos aktivoidun äänestämään, taidan antaa ääneni sille kolmikymppiselle, joka huumeisesta nuoruudesta on kamppaillut itsensä onnelliseksi, työtä tekeväksi perheenisäksi. Virheistä oppimista kannattaa ihailla — ja lisäksi mies osaa myös laulaa.