Elokuvat ovat paitsi viihdettä myös terapiaa. Mikael Saarisen Leffaterapiaa-kirjan (Kirjapaja 2006) mukaan elokuvat voivat muun muassa parantaa tunneälyä ja itsetuntemusta.

Elokuvalla, kuten useimmilla muillakin taidemuodoilla, on välitön yhteys uneen ja alitajuntaan. Psykoterapiatyyppinen suoraan ongelmien lähteelle meno voi olla monelle liian ahdistavaa eikä välttämättä edes vie eteenpäin. Elokuva voi siis toimia siltana ja porttina henkilökohtaisten ongelmien kohtaamiseen.

Saarisen kirjassa elokuvat on luokiteltu teemoittain ja tunteittain. Eri tunteille löytyy aina sopiva elokuva.

Saarisen esimerkkielokuvat ovat melko uusia. Oman menneisyyden hyväksymistä voi harjoitella vaikkapa laulaja Johnny Cashin elämästä kertovan Walk the Line –elokuvan tahdissa. Ystävyyden merkitystä voi puolestaan pohtia karhean homoelokuvan, Brokeback Mountainin tunnelmissa.

Saarisen mukaan ensiarvoisen tärkeää elokuvaterapiassa on jättää aivot narikkaan ja antaa tunteiden kuljettaa. Hyvä näin, mutta epäilyksiäkin herää: voiko esimerkiksi älyllisesti epäuskottava elokuva toimia emotionaalisella tasolla?

Saarisen mukaan jokaisella elokuvaihmisellä on sisäinen videokirjasto, josta hän voi mielikuvaharjoitteilla ammentaa eri tilanteisiin sopivia tunteita. Jos esimerkiksi on menossa tärkeään kokoukseen, kannattaa ammentaa energiaa Blues Brothers –elokuvan hurjasta kirkkotanssikohtauksesta. Jos taas haluaa tsempata kotielämän puolella, Saarinen suosittelee boheemin värikästä kotimaista lastenelokuvaa Heinähattu ja Vilttitossu.

Sisäisen leffakirjaston käytössä kannattaa kuitenkin olla tarkkana. Esimerkiksi Blues Brothers–elokuvan autoilukohtauksia ei kannata muistella omassa insinööriajossa.