Jumalan voideltuna itseään pitäneen Kaarle XII:n sota Venäjän tsaaria Pietari Suurta vastaan merkitsi Ruotsille suurvalta-aseman romahdusta. Venäläisten miehittämäksi joutuneelle Suomelle sodasta tuli vertaansa vailla olevaa kauhun aikaa, miehitystä, josta nykypäivänä käytettäisiin nimeä etninen puhdistus tai kansanmurha.

Isoavihaa edelsi Suomessa väestökatastrofi, vuosien 1696–1697 nälänhätä. Sen seurauksena väkimäärä laski runsaasta 550 000 hengestä 430 000 henkeen. Sen jälkeen alkaneet suuri pohjan sota ja isoviha olivat katastrofeja katastrofin päälle.

Paholaisen sota on nimensä veroinen kirja, jossa pitäisi olla K18-leima. Kirjan sisältö on välillä niin karmea, että olisi toivonut Kustaa H. J. Vilkunan säästävän lukijaa. Isonvihan raakuus tulisi ymmärretyksi vähemmälläkin kidutusten ja uunissa paistamisten kuvauksilla, mutta Vilkuna on valinnut linjan, jossa todistusaineistoa vyörytetään lukijan silmille kuin Haagin tuomioistuimessa.

Sotapropaganda muuttui valitusvirsiksi

Kirjan nimi Paholaisen sota viittaa paitsi sotatapahtumiin, myös propagandaan, jossa papistolla oli oma roolinsa. Hengellisen esivallan tehtävänä oli hehkuttaa omien hyvyyttä ja vihollisen pahuutta. Sotaa propagoitiin alussa uskonsotana, jossa Jumala oli Ruotsin messiaaksi kohotetun nuoren kuninkaan puolella. Tsaarin joukot edustivat parhaassa tapauksessa pakanuutta, elleivät liikkuneet itsensä sielunvihollisen asialla.

Kun sodan tuulet kääntyivät, julistuksen sävy vaihtui valitusvirsiksi. Viimeinen tuomio näytti koittaneen ja Suomen kansaa verrattiin Raamatun Israeliin, jota Jumala sen syntien tähden kurittaa. Tämä julistus vaikutti ainakin sikäli todenmukaiselta, että etenevät venäläisjoukot tosiaan käyttäytyivät kuin paholaiset. Näiden sodankäynnissä oli myös uskonsodan piirteitä kirkkojen häpäisyineen ja pakkokastamisineen.

Arviot isonvihan väestötappioista vaihtelevat, mutta Vilkunan kirjaa lukiessa vakuuttuu siitä, että tuho on joka tapauksessa kohdistunut kymmeniin tuhansiin ihmisiin.

Lapsisotilaan tarina

Sota teki osasta suomalaisia yhteistoimintamiehiä, joko pakolla tai oman edun tavoittelun vuoksi. Yksi näistä oli Vasiliksi uudelleen nimetty Kustaa Lillbäck, joka oli pelättyjä kasakoitakin pahempi. Hän ei tuntenut sääliä sen paremmin tuntemattomia kuin tuttuja kohtaan, mihin yhtenä syynä lienee ollut hänen ikänsä.

Lillbäckin tarina on samanlainen kuin tuhansien nykypäivän lapsisotilaiden tarina. Vanhemmistaan väkipakolla erotettu 15-vuotias sokaistui venäläisten tulkkina saamastaan vallantunteesta.

Lillbäck oli yksi niistä harvoista, jotka rauhan tultua tuomittiin kuolemaan sotarikoksista. Ikään vetoaminen ei auttanut, koska 15-vuotias oli sen ajan mittapuiden mukaan jo täysivaltainen ja naimakelpoinen mies.

Vilkunan teos on tyhjentävä kuvaus poikkeuksellisen julmasta ajasta. Uhrina olivat suomalaiset, mutta vastaavia kuvauksia löytyy myös Ruotsin kuninkaiden jalanjälkiä seuraamalla 1600-luvun Puolasta ja Saksasta.