Markku Tasavuori vetää Hakunilan seurakunnan lennokkikerhoa. Tasavuorelle lennokit ovat tuttuja jo omasta nuoruudesta. Lapsuudenkodin huoneen katossa roikkui satoja pienoismalleja. Niitä hän näpräsi siihen asti, kunnes ihastui ja lennokkien rakentaminen jäi.

Kolmen lapsen isä Tasavuori tekee päätyötään UPS-laitteita valmistavassa tehtaassa laadunvalvonnan parissa. Lennokkikerhon vetäminen on vapaaehtoista.

— Teen mielelläni sellaista lisätyötä, että saan lapsia ja nuoria innostumaan jostakin. Minusta on parempi, että he ovat kerhossa kuin kadulla.

Kaksi tuntia keskittymistä

Kun Markku Tasavuori osallistui aikoinaan kerholaisena lennokkikerhoon, oli kerhonkäynti ilmaista. Nykyisin kerran viikossa kokoontuva lennokkikerho maksaa 25 euroa lukukaudessa eli 50 euroa vuodessa.

Aikoinaan kun Tasavuori veti kerhoa Rajakylässä, oli kerholaisia kerralla mukana parhaimmillaan nelisenkymmentä. Ohjaajia oli kaksi, ja näppärimmät kerholaiset neuvoivat apua tarvitsevia aikuisten ohella. Nykyisessä lennokkikerhossa Hakunilan kirkolla on kymmenkunta osallistujaa, ja mukaan mahtuu uusia kerholaisia.

Lapsiaines on Tasavuoren mukaan erilaista kuin ennen. Joillekin työn aloittaminen tuottaa vaikeuksia, toiset tarvitsevat tauon kerhon keskivaiheilla ja joiltakin hiipuu keskittymiskyky ennen virallista lopettamista. Keskittyminen ja ohjeiden kuunteleminen on hankalaa.

— Ennen lapset jaksoivat keskittyä tiiviisti lennokin tekemiseen koko kaksituntisen kerhoajan. Eikä sekään olisi riittänyt, vaan heitä piti hätistellä kotiin, kun aika loppui. Nykyisin lapset keskittyvät lennokin tekemiseen puolisentoista tuntia ja sitten tehdään jotain muuta. Mutta on joukossa muutama poikkeus, jotka keskittyvät koko ajan.

Lennokkikerhon mieltää helposti vain poikien jutuksi, mutta eipä pojille suunnattuja "näpräämiskerhoja" paljon muita olekaan. Usein kerhotarjonta pojille on liikuntaa.

Tyttöjäkin on lennokkikerhossa näkynyt.

— Tällä hetkellä mukana ei ole yhtään tyttöä, mutta kyllä lennokkien rakentaminen sopii tytöille ihan yhtä hyvin kuin pojille. Lennokkien kokoamisessa on etu, jos lapsi on pitkäjänteinen ja haluaa tehdä pientä näpräystä. Käsistään pitää olla näppärä. Jos näitä taitoja ei ole, lennokkeja ei jaksa tehdä.

Kirurginveitsi työkaluna

Lennokkikerhossa tehdään tarkasti nimeten liidokkeja. Ne lentävät ilman moottoria. Jokainen saa tehdä niitä omalla tavallaan, mutta pääasia on, että valmis liidokki lentää.

Kerhossa on ehdoton sääntö: siellä ei saa juosta. Joskus on jouduttu antamaan väliaikainen porttikielto, kun säännöt eivät ole menneet perille.

— Käytämme kerhossa teräviä veitsiä ja muita työkaluja, juokseminen on siksi kielletty.

Kun lapset väsäävät liidokkejaan, Markku Tasavuori tai kerhon toinen ohjaaja Pauli Räisä neuvovat, mitä tehdään. Samalla lapset saattavat kertoa päivän tapahtumista.

— Joskus täytyy auttaa lasta vaikean kohdan yli ihan käytännössä, että tekeminen etenisi ja mielenkiinto säilyisi. Mutta tietenkin pääsääntöisesti jokainen tekee ihan itse. Veitsen käsittelyä joutuu vahtimaan. Käytämme rakentamisessa niin sanottua kirurginveistä ja se on terävä.

Joskus joku on kokeillut veitsen terävyyttä sormeensa, mutta isommilta haavereilta on monien vuosien aikana kuitenkin vältytty.

Tuli mitä pitikin!

Urheilun tuottaman tyydytyksen voi melko helposti tajuta, mutta mikä tunne valtaa lennokkien rakentajan?

— Jokaisen lennokin rakentamisessa oppii aina jotain uutta. Se on itsensä kouluttamista. Tavoitteena on, että saa tehtyä uuden lennokin vielä paremmin kuin aikaisemmat. On hieno tunne, kun saa koneen valmiiksi ja se on omasta mielestä juuri sellainen kuin pitääkin: aidonnäköinen.

Markku Tasavuoren mielestä lennokkien rakentaminen on hyvä ajanviete sekä yhdessä että yksin ollessa. Itsekin hän nuorena kokosi koneita kavereiden kanssa, mutta varsinkin silloin, kun kaverit eivät olleet paikalla.

— Aina oli tekemistä.