Juha Seppälä: Ei kenenkään maa. WSOY 2006.

Juha Seppälän toteava, armoton ja väliin huikaisevan kuulas lause palvelee uusimmassa romaanissa kuoleman teemaa. Ei kenenkään maassa kertoo hautausmaabisneksestä, sen ympärille kytkeytyvistä perheistä. Moniäänisessä kertomuksessa puheenvuoron saavat kuolleet ja elävät. Niin 10 tuntia aikoinaan elänyt lapsi kuin keski-ikäinen hautatoimiston päällikkökin.

Ei-kenenkään maa on alun perin sotatermi. Se tarkoittaa vihollislinjojen väliin jäävää aluetta. Kirjassa näitä linjoja pitävät kuolleet ja elävät. Hautausmaa sijoittuu heidän väliinsä paikkana, joka ei kuulu oikein kummallekaan. Sotaa romaanissa käydään kahden hautausmaayrittäjän välillä, toinen on perinteinen, toinen uudistushenkinen virtuaalihautausmaan keksijä. Heidän kauttaan aukeaa satiirinen näkökulma nyky-yhteiskunnan tavarataivaaseen.

"Hautakivi on elämän viimeinen esine sen äärimmäisellä laidalla, tavarakulttuurin viimeinen tavara", Seppälä kirjoittaa.

Niin henkilöhahmoja kuin kuvattua maailmaakin leimaa jurous ja rujous. Elämä näyttäytyy tyhjänä projektina ja ihmiset avuttomina omissa usein vastenmielisiksi kuvatuissa, kuolemaa kohti kulkevissa ruumiissaan. "Elämä meni elämää rakentaessa", toteaa eräskin hahmo.

Kauneus löytyy kuitenkin lauseiden rytmistä, toistuvista motiiveista. Kuolleille annetaan tilaa kertoa, matkan päästä, miten elämä olisi voinut mennä. Meteoriitin iskeytyminen maahan ja nuorena kuolleen isoisän syöksy pienkoneella peltoon kertautuvat rytmisesti. Näistä elementeistä syntyykin romaanin proosarunomaisuus.

Kuolemaan ja tuhon väistämättömyyteen henkilöhahmot suhtautuvat paitsi jyrkän toteavasti myös yhteiskuntakriittisin silmin. Näin miettii hautatoimiston päällikkö Martti Hirvonen:

"Vaikeinta elämässä on kuoleminen. Ihmiset luulevat että heidän elämänsä on jonkinlainen itsestäänselvyys. Monesti he ovat kuolemantapauksen sattuessa yllättyneitä, loukkaantuneita, kuin salaman lyömiä. Kuolema on hallitsematon ilmiö, äärimmäinen häväistys, joka kyetään vain kieltämään. Kukaan ei ollut kertonut.

He ovat neuvottomia; jossakin — sairaalan kellarissa, ruumishuoneella — on kuollut ihminen, joka täytyy haudata johonkin. Me joudumme kertomaan heille että elämä on tilapäinen ilmiö. Että komein koivu on sisältä laho."

Monesti aforistiset lauseet paiskataan lukijan silmille kovina ja armottomina. Silti mietin, miksi kirjailija antaa äänen kuolleille. Jos kaikki toivo olisi mennyt, ei kuolleitakaan enää olisi. Kuolleensa ja historiansa unohtava kulttuuri on julmista julmin.

Ehkä kuolleiden henkilöhahmojen äänissä onkin kyse jonkinlaisesta salavihkaisesta toivon ja lyyrisyyden liitosta. Elämä näyttäytyy etäältä, rajan toiselta puolen rujon kauniina. Ahdistusta ei siten aiheuta niinkään itse käsittämätön kuolema, vaan aikakautemme suhde siihen.