Moni meistä haluaa varmasti rakentaa kirkkoa, jonka kokee omaksi. Niin myös minä. Kritiikki ei ole siis pettymystä, vaan rakkautta omaa kirkkoa kohtaan.

Kirkon jätti viime vuonna ennätysmäärä väkeä, joka omalla tavallaan kritisoi kirkkoa. Tapoja on tosin muitakin kuin kirkosta eroaminen. Kirkon toimintaa tulisi analysoida ja tehdä toimintatapoihin tarvittavia muutoksia.

Haavekirkkoni on huolehtiva koti köyhille ja syrjäytyneille. Köyhien asema yhteiskunnassamme ei näytä ainakaan parantuvan, jos sosiaali- ja terveyspalveluita keskitetään kauas asiakkaistaan. Kirkon tärkeänä tehtävä on olla seurakuntansa vähäosaisten keskellä. Seurakunta voisi kokea yhteisöllisyyttä tukiessaan selkeästi alueen köyhiä perheitä ja syrjäytyneitä ja tuoda heidän äänensä kuuluviin. Näin Jumalan rakkaus tulisi näkyväksi keskuuteemme ja kuulumiselle tulisi merkitys.

Messu on nykyisin teologivetoinen. Seurakuntalaiset eivät oikeasti pääse toteuttamaan messua silloin, kun se suunnitellaan papin toimistossa virka-aikana. Lopputuloksena näyttää olevan, että seurakuntalaisen vaativaan tehtävään kuuluu esirukouksen ja päivän tekstien lukeminen. Miksi emme kysyisi ensi sunnuntaina seurakuntalaisilta: "Haluatteko toteuttaa ensi kuussa messun? Meiltä kyllä löytyy pappi ja kanttori siihen, ja on jopa ajankohtaan sopiva kaavakin valmiina."

Vähäinen osa kirkosta eronneista on pettynyt kirkon hengellisyyteen. He ovat löytäneet omat yhteisönsä muualta. Hyvä niin. Toivottavasti me emme mene miellyttämisessä hampurilaispaikka-ajatukseen, jossa kaunis valmis hampurilainen tarjotaan jenkkihymyn kera. Hampurilaisen jälkeen ei tarvitse kuin pieraista, niin taas on nälkä.

Tarvitsemme aitoa ja oikeaa keskusteluyhteyttä kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten välille. Voisi olla jopa suotavaa kysyä, mikä on seurakuntalaisille tärkeää. Siirtyä ihmisiä varten -ajattelusta ihmisten kanssa -ajatteluun.