Pari vuotta sitten kerrottiin tv-uutisissa, että "Etelä-Intiassa on kuollut 90-vuotias Aune Hyny, jonka suomalaiset oppivat tuntemaan köyhien intialaisten lasten hyväntekijänä." Kuka ihmeen Aune Hyny? ihmetteli moni.

Ammagaru, kunnianarvoisa äiti, Aune Hyny työskenteli yli viiden vuosikymmenen ajan Machilipatnamin kaupungissa, Bengalinlahden tuntumassa Intian niemimaan itärannikolla.

Koko tuona aikana hän kävi kotimaanlomalla vain muutamia kertoja. Ehkä sen vuoksi juuri sen vuoksi hänet tunnettiin paremmin Intiassa kuin Suomessa.

Totta kai Aune Hynyllä ja hänen työllään oli myös suomalaiset kannattajansa ja tukijansa: ystäviä ja sukulaisia, yksittäisiä kristillisen lähetys- ja kehitysyhteistyön kannattajia ja kummeja tai yhdistyksiä, helluntaiseurakuntia. Viime vuosikymmeninä työtä tuettiin myös Suomen valtion kehitysyhteistyövaroista.

Ompelija Oulussa

Oulun läänin Pyhäjärveltä, Hynynkylästä, Pohjanmaan ja Savon rajalta oli 1950-luvun alussa pitkä matka Intiaan.

Pari vuosikymmentä aikaisemmin Aune Hyny muutti kansakoulun käytyään serkkunsa luo, vajaan kahden sadan kilometrin päähän Ouluun, ja kävi Naiskäsityökoulun. Hänestä tuli ompelija, joka ompeli viikon kerrallaan yhden perheen luona. Vapaa-aikanaan hän kävi iltakoulua ja harrasti pianonsoittoa ja naisvoimistelua.

Tutun tyttöporukan kanssa liikkuessaan Aune Hyny kävi muun muassa Pelastusarmeijassa, ja päätyi sittemmin jäseneksi helluntailaiseen Oulun Saalem-seurakuntaan.

Seurakunnassa Hyny kuuli lähetystyöstä Kiinassa ja muissa kaukaisissa paikoissa. Hän alkoi viljellä kesäisin viinimarjoja kotonaan Pyhäjärvellä ja myydä niitä lähetystyön hyväksi. Hän teki myös jonkin verran julistustyötä kokeneemman puhujan apuna.

Kun ompelijan työt olivat vähentyneet sota-aikana, Hyny oli kuin tulevaa ennakoiden käynyt konekirjoituskoulun ja aloittanut englannin opinnot.

Vuonna 1945 kolmikymppinen Aune Hyny jätti tavalliset työt ja alkoi valmistautua lähetystyöhön. Sen hän ymmärsi kutsumuksekseen. Hän kävi raamattukoulua Kuopiossa ja Helsingissä sekä opiskeli Larsmon lähetyskodissa Pietarsaaren lähellä, ennen kuin lähti Englantiin vuonna 1947.

Raamattukoulua Britanniassa

Englannissa Aune Hyny oli ensin vuoden ajan lapsenhoitajana perheessä — ja oppi hyvän englannin kielen taidon. Sitten hän teki töitä sairaalassa ja keräsi rahaa raamattukouluopintoja varten.

Opiskeluaikana Hynylle selvisi, että Intia olisi hänen tuleva työkohteensa. Kun vielä lisäksi ilmeni, että sinne tarvittiin vuodeksi sijainen suomalaiselle Armas Haloselle, joka toimi poikien orpokodin johtajana, Hyny oli heti valmis lähtemään.

Intiaan ei tuolloin myönnetty viisumeita lähetystyöntekijöille, mutta kerrottuaan suunnitelmistaan Aune Hyny sai viisumin maan suurlähettiläältä. Lontoon-lähettiläänä toimi tuolloin vasta itsenäistyneen Intian ensimmäisen pääministerin Pandit Nehrun sisar. Myöhemmin Intiassa asuessaankin Hyny tutustui moniin paikallis- ja aluejohtajiin sekä muihin merkkihenkilöihin.

Vuoden 1951 alussa Hyny matkusti Bombayhin, nykyiseen Mumbaihin, laivalla Southamptonista, Englannista.

Jonkun matkustajan keltakuumeen takia kaikki matkustajat joutuivat vielä satamassa jäämään karanteeniin viikon ajaksi. Tuolloin Hyny osui samaan ruokaseuraan maailmankuulun elokuvatähden Elizabeth Taylorin kanssa.

Liki kolmiviikkoisen matkustamisen jälkeen edessä oli vielä junamatka Intian niemimaan poikki, kohti itää. Hyny teki sen halvalla ja epämukavasti, kolmannen luokan vaunussa. Matka kesti kaksi vuorokautta.

Perille päästyä alkoivat työt. Halonen tutustutti Hynyn lastenkotityöhön reilussa viikossa, jotta pääsisi nopeasti lähtemään pitkään kaipaamalleen Amerikan-matkalle. Työnsä ohella Hyny aloitti paikallisen kulttuurin ja kielen telugun opinnot. Kielen puhujia on Intiassa kymmeniä miljoonia.

Oma lastenkoti

Vuoden sijasta kului seitsemän, ennen kuin Armas Halonen palasi Amerikasta. Pari vuotta Aune Hynyä vanhempi Halonen oli avioitunut ja tuli takaisin Intiaan yhdessä vaimonsa kanssa.

Oli Hynyn vuoro lähteä matkalle, kotimaanlomalle Suomeen kaikkiaan yhdentoista vuoden poissaolon jälkeen. Vuoden aikana kävi selväksi, ettei Hynyä kaivattu takaisin orpokodin työhön — lähinnä rouva Halosen sopeutumisongelmien ja mustasukkaisuuden takia.

Aune Hyny palasi kuitenkin Intiaan. Häntä kannustettiin perustamaan oma lastenkoti: maassa kyllä riitti kastittomia orpo- ja muita lapsia, joista kukaan ei huolehtinut.

Parin kuukauden pohdinnan ja kamppailun jälkeen Aune Hyny päätti jäädä tuttuun kaupunkiin. Vain siten hän saattoi hyödyntää kielitaitoaan ja verkostojaan.

Aluksi lastenkoti toimi vuokratiloissa, mutta pian rakennettiin omia tiloja. Niitä laajennettiin myöhemmin moneen kertaan. Aluksi lastenkotiin tuli Aune Hynylle ennestään tuttuja poikia, mutta pian perustettiin oma osastonsa tyttöjä varten.

Johtaja ei pystynyt sanomaan ei, kun lastenkodin portille ilmaantua aina uusia avuntarvitsijoita. Se merkitsi, että aika ajoin syötävä saattoi olla vähissä. Koko ajan Aune Hyny luotti kuitenkin siihen, että Jumala pitäisi heistä huolen, eikä hänen tarvinnut pettyä uskossaan.

Orpolasten virallinen holhooja

Aune Hynyn ja muidenkin työntekijöiden ompelu- ja muille taidoille riitti käyttöä lapsijoukon vaatettamisessa ja huoltamisessa.

Lastenkodissa oli lapsia, joiden syntymäaikaa ei tiedetty. Koon perusteella Hyny arvioi syntymävuoden, ja päivämääräksi hän saattoi hyvinkin antaa Intian itsenäisyyspäivän 15. elokuuta. Orpolapsille Hyny oli virallinen holhooja. Intialaisen tavan mukaan hänen tehtäviinsä kuului myös järjestää lasten avioliitto. Useimmiten Hyny toimi kuin suomalainen äiti: hän antoi toisiaan rakastavien mennä naimisiin. Toisinaan hän toimi intialaisen äidin tavoin ja kertoi, kuka sopii kumppaniksi kenellekin.

Pelkällä hempeilyllä ei lapsi- ja työntekijäjoukon kanssa pärjätty. Jokaisen lapsen kuului käydä ainakin peruskoulu, ja lapsia kannustettiin ja kustannettiin myös ammatti- ja jatko-opintoihin. Lastenkodin ohjelmaan kuului myös kristillinen kasvatus aamu- ja iltahartauksineen.

Yhteisö teki myös hengellistä työtä sekä rakensi kirkkoja ja lastenkoteja joihinkin kyliin lähiseudulla. Niin lastenkoti-, koulu- kuin seurakuntatyöhönkin saatiin aikaa myöten oman talon väkeä: hoitajia ja kasvattajia, opettajia, evankelistoja tai pappeja. Monet lapsista löysivät paikkansa myös erilaisista muista ammateista ja virkamiesasemista.

Elävä muistomerkki

Aune Hyny joutui anomaan maassaololupansa uusimista viiden vuoden välein.

"Sir, anon ololupaani Intiassa viiden vuoden jatkoaikaa 1.1.2000–31.12.2004. Olen iältäni 85-vuotias Suomen kansalainen. Intiaan tulin vuonna 1951 tehdäkseni työtä köyhimpien, maahan poljettujen ihmisten parissa. Perustin lastenkodin, jossa oli aluksi 10 lasta. Sen jälkeen olen perustanut kouluja ja lastenkoteja, joissa nyt on yhteensä 500 lasta. Perustamassani yhteisössä työskentelee 100 työntekijää."

Kotimaanmatkallaan Aune Hyny myi perimänsä omaisuuden. Hän halusi käyttää kaikki varansa intialaisen kotiväkensä ja perheensä hyväksi.

Machilipatnamin kaupunki olisi halunnut kunnioittaa Ammagarun työpanosta kaupungin ja tuhansien lasten hyväksi pystyttämällä patsaan, mutta tämä kieltäytyi kunniasta: "Lapset ovat minun muistomerkkini."

Ekumeeninen lähetystyön ilta Korson helluntaiseurakunnan yläsalissa (Myyrätie 6) to 25.1. klo 18.