"Omilla arvoilla asiakasta kunnioittaen"

Lotta Dammertin, 34, ammatinvalintaan ei liity oikeastaan mitään "yleviä ajatuksia". Hän oli jo lähihoitaja ja tehnyt töitä parisen vuotta, kun halusi monipuolistaa työtehtäviään ja haki sairaanhoitajakoulutukseen. Dammert on lopputyötä vaille psykiatrinen erikoissairaanhoitaja.

— Ammatinvalintaani vaikuttivat ihan realistiset asiat. On ainakin töitä, eikä tarvitse kilpailla työpaikoista. Aiemmin olen ollut Ruotsissa hoitotyössä, koska siellä maksetaan parempaa palkkaa. Siellä hoitotyönjärjestelmä on kuitenkin hierarkkisempi kuin Suomessa. Täällä yhteistyö eri tahojen välillä toimii paremmin.

— Sairaanhoitajan ammatti on siksikin hyvä, että jos haluaa nähdä maailmaa, töitä löytyy myös muualta. Kieli vaihtuu, mutta sairaudet ovat samoja.

Vanhusten kuolemanpelosta puhutaan Dammertin mielestä liian vähän. Mielissä ovat vain elokuvien seesteiset, levolliset ja kauniit loput, mutta todellisuus voi olla toisenlaista.

— Onhan kuolema tietysti monta kertaa vapauttavaa, mutta se voi olla myös ahdistunutta. Vanhukset saattavat raivoissaan heittää mehut naamalle. Olen tulkinnut sen niin, että kuolema pelottaa heitä ja siksi he käyttäytyvät aggressiivisesti.

Työssään Dammert ei ole joutunut keskustelemaan hengellisistä asioista potilaan aloitteesta, mutta muutama käyty keskustelu on jäänyt mieleen.

— Potilaat varmaan ajattelevat, että hoitajilla on niin kiire, ettei heillä ole aikaa jäädä juttelemaan. Mutta jos olen vaistonnut, että jonkun potilaan lähtö on lähellä, olen itse aloittanut keskustelun. Olen esimerkiksi kysynyt, että uskotko kaiken tapahtuvan tarkoituksella tai että onko niin, että voit lähteä tästä elämästä rauhassa. Niistä on seurannut pitkiä keskusteluita.

— Mutta ei vanhojen potilaiden kanssa suinkaan aina keskustella kuolemasta, vaan yleensä ihan tavallisista arkisista asioista.

Entä mitä hoitaja vastaa potilaan hengellisiin kysymyksiin, jos oma kanta niihin on kielteinen? Onhan niin hoitajilla kuin potilaillakin uskonnoista erilaisia näkemyksiä.

— Totta kai työtä tehdään omilla arvoilla, mutta potilaan kuuntelemiseen liittyy aina kunnioitus potilasta kohtaan ja sitä kohtaan, miten hän asiat kokee. Ja olen sitä mieltä, että kyllä se ateistikin tiukan paikan tullen kaipaa selitystä kaikelle.

Nykyisessä kotisairaanhoidon työssään Dammert näkee päivittäin vanhusten yksinäisyyttä.

— Kirkon pitäisi tulla lähemmäs vanhuksia, pitäisi olla mahdollisuus saada kotiin kontakteja kirkosta. Ja sen pitäisi olla selviö, että kirkon edustajat käyvät pitämässä vanhainkodeissa hartauksia.

— Miten kehdataankin vielä tänä päivänä keskustella jostain naispappeudesta, vaikka köyhyys ja yksinäisyys vain lisääntyy? Tässä materialistisessa maailmassa kirkolta tarvitaan ihmisen hengellisen puolen tukemista enemmän kuin väittelyä siitä, voiko nainen olla pappi.

"Pitää pysähtyä ja antaa aikaa"

Tässä ammatissa ei voi riistää toista ihmistä, sanoo Heikki Kokkonen, 23. Siksi hän valmistuu lasten ja nuorten erikoissairaanhoitajaksi joulukuussa.

Kokkosta ei bisnesmaailman kuviot ammatiksi asti kiinnosta, vaikka hän nykyisin työskenteleekin opintojen ohessa hampurilaisravintolan esimiehenä.

— Olen aina halunnut hoitoalalle. Se on palkitsevinta työtä, mitä tiedän, en tee sitä rahasta. Jälkikäteen saa katsoa, että on saanut hyvää aikaiseksi elämällään.

— Sairaanhoitaja voi auttaa toista ihmistä, koko työ tähtää hyvään. Ammatinvalintaani vaikutti myös se, että äitini on perushoitaja.

Kokkosen haaveena olisi valmistua vielä joskus lääkäriksi tai hoitoalan opettajakaan ei olisi hassumpi vaihtoehto.

— Hoitoalan opettajana voisi vaikuttaa siihen, minkälaisia hoitajia valmistuu. Jos pääsisin lääketieteelliseen, voisin tehdä sairaanhoitajan töitä samalla ja rahoittaa sillä oman ja perheen elämisen. Perheeseeni kuuluu vaimo ja puolitoistavuotias poika. Mutta etenen nyt askel kerrallaan, ensin valmistun sairaanhoitajaksi.

Kokkonen on ollut hiukan pettynyt lukion jälkeisiin opintoihinsa.

— Kun aloitin sairaanhoitajaopinnot, odotin saavani hirveästi tietoa. Tahti kuitenkin hiipui, kun tulin lukiosta tähän koulutukseen. Lääkäriluennot ovat olleet parhaita. Ne ovat olleet vuorovaikutteista opetusta.

Vanhustenosastolla Kokkonen on törmännyt uskonnollisiin kysymyksiin. Joulun aikaan hän huomasi, että potilaat halusivat laulaa mielellään kristillisiä joululauluja, ei rati-riti-ralloja.

— Olen lukenut Raamattua potilaille, kun minua on pyydetty. Vaikka minulla itselläni on kristillinen elämänkatsomus, koskaan ei saa tuputtaa uskontoa asiakkaille. Oma vakaumus pitää laitaa pukukaappiin, kun tehdään töitä. Mutta jos huomaan, että potilaalla on ahdistusta, voin hienovaraisesti kertoa, että talossa on sairaalapastori. Tai että minunkin kanssa voi jutella.

— Hoitaminen ei ole pelkästään lääkkeen antamista, vaan se on kokonaisvaltaista välittämistä. Se voi olla myös potilaan hengellistä hoitamista.

Kun vastaan tulee potilas, joka haluaa keskustella uskonnollisista asioista, Kokkonen on valmis siihen.

— Hoitajan pitää silloin pysähtyä ja antaa enemmän aikaa. Jättäisin vaikka kahvitauon väliin, ruokatauollakin pärjää.

Opintojen aikana keskustelut ovat automaattisesti menneet hengellisiin asioihin Kuolema potilaan hoitotyössä -kurssilla.

— Kuolemaa on hyvä nähdä, silloin pysyy omat jalat maassa. Ei tule harhakuvaa, että elää ikuisesti, vaan yrittää nauttia joka hetkestä ja ostaa vaikka kullalleen kukkia.

"Ensisijaisesti yritän piristää potilasta"

Minna Honkanen, 23, aloitti lukion jälkeen matkailualan opinnot. Opetus tuntui hänestä kuitenkin epämääräiseltä ja hän totesi, ettei ala olekaan oikea ja keskeytti vuoden jälkeen. Sairaanhoitajan ammatti oli käynyt mielessä, mutta hän pelkäsi, ettei kestä siihen liittyvää eritteiden määrää.

— Minulla on tuttuja, jotka ovat sairaanhoitajia. Juttelin heidän kanssaan ja he karistivat ennakkoluuloni: ei hoitajan työ ole pelkästään verta ja suolenpätkiä.

Honkanen haki ja pääsi opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Nyt on menossa kolmen ja puolen vuoden opiskelujen toinen vuosi. Ala tuntuu omalta.

Sairaalapastorin pitämistä oppitunneista Honkasen mieleen ovat jääneet keskustelut eettisistä kysymyksistä, esimerkiksi verensiirrosta, kuinka jotkut eivät uskonnollisista syistä halua sitä.

Käytännön harjoittelujaksot ovat Honkasesta olleet haastavia, mutta kivoja. Hän on ollut muun muassa psyko- ja geriatrianosastolla, terveysasemalla terveydenhoitajan vastaanotossa, kotihoidossa, neuvolassa ja sydänvalvontaosastolla. Harjoittelujaksot ovat kestäneet 3–6 viikkoa kerrallaan.

Käytännön kokemusta Honkanen saa myös kotisairaanhoidontyöstä, jota hän teki viime kesän opiskelujen ohella ja aloitti taas tammikuussa.

Alkavalla urallaan hän on kerran kohdannut potilaan, joka otti kuoleman hänen kanssaan puheeksi.

— Potilas tiesi, että lähtö on lähellä, ja hän pyysi, että kutsuisin paikalle sairaalapastorin. Minusta on ihan luonnollista, että kuoleman lähestyessä haluaa jutella papin kanssa. Pappi tuo apua siihen tilanteeseen ja parhaassa tapauksessa helpottaa potilaan oloa: kuolema ei enää tunnukaan niin pahalta.

Syvällistä uskonnollista keskustelua Honkanen ei ole vielä potilaan kanssa käynyt. Hän ei vaivaudu uskoon liittyvien asioiden käsittelystä, mutta kokee tilanteet hiukan vaikeiksi.

— Usein keskustelu kääntyy muualle. Kun syöpää sairastava potilas suree, että miksei häntä jo oteta pois, yritän mieluummin löytää positiivisia asioita ja piristää häntä. Sitä paitsi harjoittelujaksot ja työssäoloaikani ovat olleet niin lyhyitä, ettei niissä ole ehtinyt tutustua potilaisiin kunnolla. Olisi ihan eri asia alkaa jutella syvällisiä potilaan kanssa, jonka jo tuntisi pitemmältä ajalta. Esimerkiksi ystävien esittämiin kysymyksiin olisi helpompi vastata kuin vieraiden potilaiden.

Sairaanhoitajan työpaikka vaikuttaa myös siihen, kuinka paljon hän kohtaa uskonnollisten asioiden pohdintaa työssään.

— Sairaalassa jollakin osastolla hoitaja voi joutua päivittäin kuoleman kanssa tekemisiin. Uskon, että käytäntö opettaa myös näiden asioiden käsittelyä.

Sairaalapapit kouluttajina

Sairaalapastori Markku Elo, montako tuntia hengellisyys hoitotyössä -aihetta käsitellään sairaanhoitajan opinnoissa Laurea-ammattikorkeakoulussa?

— Pidämme neljä oppituntia aiheesta. Oppitunti on 45 minuuttia.

Miten yhteistyö Laurea-ammattikorkeakoulun kanssa alkoi?

— Oppilaitospappi ja sairaalapappi pitivät aikoinaan valmistuville sairaanhoitajille oppitunteja, mutta jostakin syystä tunnit jäivät pois opetusohjelmasta. Oppilaitospastori Jukka-Mikko Karjalainen tiedusteli jokin aika sitten, onko aiheen käsittelylle tarvetta koulussa ja vastaus oli myönteinen. Suunnittelimme yhteistyössä Laurean ja Karjalaisen kanssa oppituntikokonaisuuden, jonka me sairaalapapit toteutamme.

— Olemme tehneet työnjaon sillä tavoin, että minä pidän sairaalapastori Iiro Leinon kanssa hengellisyys hoitotyössä -tunteja ammattikorkeakoulussa ja sairaalapastorit Pirjo Vatanen ja Leena Heinonen puolestaan urakoivat vapaaehtoisten saattohoitajien koulutusta toisaalla. Pidän mielelläni oppitunteja, vaikka onhan se potilastyöstä pois.

Mikä opiskelijoita tuntuu erityisesti askarruttavan hengellisyydessä hoitotyössä?

— Monikin asia, mutta ehkä selvimmin juuri hengellisyys tai uskonnollisen elämän hoitaminen. Yleensä tunneilla on syntynyt keskusteluja. Osa kokee uskonnollisuuden luontevana osa omaa elämäänsä ja siten myös hoitotyötä. Osalle se on vähän vieras ja pelottava asia. Osa suhtautuu kielteisesti koko uskonnollisuuteen ja sen näkymiseen hoitotyössä. Eettisiä kysymyksiä mietitään laajemminkin ja myös kuoleman kohtaamista.

Mitä on hengellisyys hoitotyössä?

— Se on potilaan ja mahdollisesti myös omaisten uskonnollisten tai hengellisten tarpeiden huomioimista. Järjestetään mahdollisuus keskustella sairaalapapin kanssa, tarjotaan mahdollisuus rukoushetkeen, ehtoollisen viettoon tai esimerkiksi saattohartauteen potilaan kuoltua.

— Kun potilas ja omaiset ovat aktiivisia, nämä hoituvat. Mutta potilas saattaa olla huonossa kunnossa, tai hän ei kehtaa vaivata tai uskalla ottaa asiaa puheeksi, vaikka ehkä haluaisikin. Tällöin tarvitaan henkilökunnan herkkyyttä huomata hengelliset tarpeet ja hienovaraista kannustusta tai tarkistamista, toivooko potilas hengellisissä asioissa tukea.

Mikä on sairaalapapin evästys tuleville hoitajille?

— Sairaalapapit eivät ehdi joka paikkaan, eivätkä ole aina tavoitettavissa. Hoitohenkilökuntakin voi toimia kuuntelijana, sielunhoitajana tai vaikkapa lukea rukouksen tai raamatuntekstin. Tähän yritämme tulevia hoitajia rohkaista.

— Emme pyri käännyttämään, mutta puhumme oman itsen hoitamisen ja jaksamisen yhteydessä hengellisen elämän hoitamisen merkityksestä. Eli kerromme, että hoitohenkilökunnalla on oikeus kääntyä sairaalapapin puoleen paitsi potilaan niin myös omissa asioissaan. Kerromme myös työnohjauksesta.

Miksi hengellisyys pitää liittää hoitotyöhön?

— Ihminen on kokonaisuus. Ei voi hoitaa vain yhtä osaa, vaan pitää hoitaa koko ihmistä. Lääkkeet ja leikkaukset eivät aina riitä, jos ihminen ei saa samalla henkistä ja hengellistä hoitoa. Tämä nähdään myös hoitotyön ammattilaisten puolelta, eikä se ole pelkästään meidän sairaalapappien mielipide. Sairauden, kärsimyksen ja kuoleman lähellä tulevat potilaille ja omaisille usein ajankohtaisiksi myös hengelliset asiat ja kysymykset.