Suomalaisilla on pitkään jatkunut yhteys nykyiseen Namibiaan, sillä ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät saapuivat Ambomaalle, nykyiseen Pohjois-Namibiaan, vuonna 1870.

"Suomella ei ole ollut toista vastaavaa merentakaista ’koloniaa’, kirjoittaa kulttuurintutkija Olli Löytty kirjassaan Ambomaamme. Suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut (Vastapaino 2006).

Löytty kirjoittaa kolonian, joka tarkoittaa siirtomaata, lainausmerkkeihin siksi, ettei lähetystyön tavoitteena ollut vallata afrikkalaisaluetta siirtomaaksi. Tosin jotkut yksityisajattelijat suunnittelivat sellaistakin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun sodan hävinneen Saksan siirtomaita alettiin jakaa.

Lähetystyö ja Suomen läheiset suhteet Namibiaan ovat jatkuneet senkin jälkeen, kun maa itsenäistyi vuonna 1990. Maiden pitkän yhteisen historian lisäksi Olli Löytyllä oli myös henkilökohtainen syy kiinnostua väitöskirjassaan Ambomaasta: hän syntyi lähetystyöntekijöiden lapsena nykyisessä Namibiassa.

Vaikka Löytty muutti koti-Suomeen jo kapaloikäisenä, hän on palannut Afrikan mantereelle kahteen eri otteeseen pariksi vuodeksi kerrallaan — ensin nuoruudessaan Tansaniaan ja sitten aikuisena viime vuosituhannen lopussa Namibiaan.

Lähetystyöstä kertovia käännöskirjoja alettiin julkaista Suomessa 1800-luvun alkupuolelta lähtien.

Lähetyskirjallisuutta myytiin ja luettiin paljon: vuosina 1869–1876 myytiin Suomen Lähetysseuran julkaisemia kirjoja ja kirjasia yhteensä yli neljännesmiljoona. Se on paljon aikana, jolloin kirjoja ilmestyi nykyiseen verrattuna varsin vähän.

Olli Löytty pitää ensimmäisenä suomalaisen kirjoittamana lähetyskirjana Pietari Kurvisen teosta Seitsemän ensimmäistä vuotta eli iloja ja suruja Afrikassa, joka julkaistiin neljänä erillisenä vihkosena vuosina 1877–1880.

Vuosisadan lopulla Ida Weikkolin julkaisi kolme kirjasta ja sai Lähetysseuran johtokunnalta nuhteet siitä, ettei ollut hankkinut julkaisulupaa sen paremmin johtokunnalta kuin mieheltäänkään.

1900-luvulla lähetyskirjoja ilmestyi satoja: muistelma- ja matkakirjoja, omaelämäkertoja, raportteja, tutkimuskirjoja, romaaneja, lasten- ja nuortenkirjoja sekä afrikkalaisten kirjoittamia, suomeksi käännettyjä kirjoja.

Olli Löytty peilaa lähetyskirjoja kulttuurintutkimuksessa käytettyyn jälkikoloniaaliseen teoriaan, joka hahmottaa maailmaa kahtiajakautuneena: toisaalla on rikas pohjoinen ja siirtomaavallat, ja toisaalla köyhä etelä ja entiset siirtomaat.

Siirtomaakirjoille on ominaista valloittajan näkökulma: vastakohta alistajien ja alistettujen, valkoisten ja mustien, ylempi- ja alempiarvoisten välillä. Jälkikoloniaalinen teoria yrittää paljastaa ja purkaa näitä asetelmia.

Löytyn mukaan myös monissa lähetyskirjoissa on siirtomaakirjallisuudelle tyypillisiä piirteitä. Mutta lähetyskirjoissa on myös toisenlaisia kirjoja, sillä lähetystyöntekijä, joka on asunut alueella vuosikausia, osaa paikallista kieltä ja tekee yhteistyötä paikallisten ihmisten kanssa, kirjoittaa usein toisin kuin kuka tahansa satunnaisesti Afrikkaan pistäytynyt länsimaalainen.

Se, että lähetystyöntekijä tulee kiinnittäneeksi huomiota kulttuuri- ja muihin eroihin, voi Löytyn mukaan yksinkertaisesti liittyä ihmisen tapaan tehdä havaintoja: uusi tai poikkeava korostuu. Lisäksi kirjoissa näkyy se, että ne on kirjoitettu aikansa suomalaisessa yhteiskunnassa eläville ihmisille.