J. M. Coetzee: Hidas mies.
Otava 2006.

Yksinelävä ja itsellinen vanha mies kaatuu pyörällään ja katkaisee jalkansa. Jalka amputoidaan. Jalkapuolena hän joutuu yllättäen kohtaamaan riippuvaisuutensa muista. Tässä lähtökohta nobelisti J. M. Coezteen uusimmalle, Seppo Loposen suomentamalle romaanille. Coetzee tunnetaan rasismin vastaisuudestaan ja romaanissa kirjailijan teemana on jälleen ulkopuolisuuden kokemus, johon liittyy luopumisen kipu ja väistämättömyys.

Päähenkilöllä, Paul Raymontilla, on takanaan lapseton avioliitto. mutta elämän iltapuolella, vangittuna omaan asuntoonsa hänessä herää paitsi rakkauden ja himon tunteita myös kaipuu omaan jälkeläiseen. Hän haluaa huolehtia hoitajansa, vahvan ja kaunispohkeisen siirtolaisnaisen Marijanan perheestä.

Vaikka vanha mies ei ole kertoja, näkökulma on voittopuolisesti hänen. Lukija pääsee vieraaksi äkillisesti vammautuneen kokemusmaailmaan, nöyryytyksen ja tarvitsevuuden kokemuksiin. Oman autonomian ja elämän hallinnan kadotessa rakastamisen tarve ja halun tunteet eivät katoa välttämättä mihinkään. Päinvastoin, ne voivat läikähdellä aivan uudella voimalla.

Kirjailijan kieli on kirkasta, lauseet selkeitä, kuin läpinäkyviä. Tapahtumat sijoittuvat nyky-Australiaan. Väkivaltaisesta alusta ja vanhuuden ja luopumisen teemasta huolimatta lempeän keskusteleva sävy värittää romaania. Viipyilevään tunnelmaan on miellyttävä upota.

Kirjaan sisältyy yllättävä käänne. Coetzeen aiemmasta romaanista tuttu kirjailija Elisabeth Costello, Coetzeen alter ego, tunkeutuu päähenkilön elämään. Paul näyttäytyy äkkiä Costellon luomana henkilöhahmona. Ratkaisu voi tuntua kirjalliselta kikkailulta, mutta silti sen voi nähdä heijastavan filosofista kysymystä minuudesta ja kertomuksesta, minuudesta kertomuksena. Kuka itse asiassa kertookaan tarinaa päähenkilön elämästä, onko Paul Raymont vain Costellon mielikuvitusta? Keneen uskoa?

Ja edelleen, sovellettuna lukijan elämään: kuka pitelee kiinni elämäni langoista, onko minun kertomani tarina elämästäni ainoa totuus? Voisiko tarinallani olla muitakin kertojia? Olenko minäkin vain yhden lajin henkilöhahmo, jonka olen paremman puutteessa keksinyt? Parhaimmillaan ratkaisu saa lukijan kysymään, voisiko oman elämänsä nähdä uudesta näkökulmasta.

Paul kertoo itsestään seuraavaa: "Minä en ole sekavassa tilassa. Ailahteleva voin olla, mutta ailahtelu ei ole mitenkään poikkeavaa. Meidän kaikkien pitäisi ailahdella enemmän. Tämä on uusi, tarkistettu mielipiteeni. Meidän olisi järkytettävä itseämme useammin. Meidän olisi myös ryhdistäydyttävä ja katsottava peiliin, vaikkemme pitäisi näkemästämme. En tarkoita vanhuuden merkkejä Tarkoitan sitä lasin taakse vangittua otusta, jonka tuijotusta yleensä niin visusti vältämme. Katso tätä olentoa, joka syö kanssani, joka yöpyy kanssani, joka sanoo ’minä’ minun puolestani!"

Coetzee tuntuu sanovan, että ihminen ei perin pohjin tunne itseään, ja että uusi minä, joka syntyy kriisin, vaikkapa sairastumisen ja avuttomuuden myötä voi olla kovin erilainen kuin se entinen. Tai ehkä se entinen olikin vain väärä käsitys, joka meillä oli itsestämme. Ehkä meidän pitäisi ehtiä tutustua itseemme jo ennen kuin sairaus tai vanhuus ravistelee minäkuvaamme. Nähdä itsemme muukalaisena, ja uskaltaa katsoa tätä silmiin.