Gil Courtemanche: Kaunis kuolema. Like 2006.

Gil Courtemanche on tuttu niille, jotka ovat lukeneet Kigalin sunnuntait, Ruandan verisestä lähihistoriasta kertovan romaanin. Kauniissa kuolemassa seurataan kärsimystä yksilötasolla. Kertoja, kuusikymppinen poika tarkkaa isän sairastamista ja hidasta hiipumista Parkinsonin tautiin.

Kolme sukupolvea kokoontuu jouluaterialle, jota hallitsee isän sairaalloinen ruoanhimo. Lapset jakaantuvat kahteen leiriin suhteessa isän sairauteen: "lääketieteilijät" yrittävät rajoittaa isää tuhoavalta ahmimiselta ja liian voimakkailta tunteilta ja "buddhistit" taas sallisivat viime metrejään hoippuvalle isälle kaiken nautinnon mitä tämä vain halajaa.

Kertomus ulottuu joulunpyhistä kevääseen. Isän rappeutumisen käänteitä, kuvottavana näyttäytyvää ruumiin heikkoutta kuvataan pikkutarkasti. Väliin ripotellaan kertojan lapsuusmuistoja, joissa isällä on aina ikävä rooli. Tämä nappasi muun muassa kalastuskisojen pääpalkinnon pojaltaan.

Romaania rasittaa kertojan raskas suhde isäänsä. Katkeruus isän entistä hirmuvaltaa kohtaan hiipii rivien väliin. Tekstistä on aistittavissa tiettyä isän heikkoudesta ja kommunikaatiokyvyttömyydestä johtuvaa voitonriemua, vaikkei sitä avoimesti tunnusteta.

Kertojalla on ulkopuolisen katse sairastamiseen ja kuolemaa kohti kulkemiseen. Lämpöä ja empatiaa isän haurastuvaa elämää kohtaan ei juuri löydy, äitiä katsellaan lohdullisemmin. Armo isää kohtaan on paradoksaalisesti siinä, että oma poika ja sisarenpoika tarjoavat tälle kuolinapua, mikä järkyttää muita perheen jäseniä.

Armokuolemaa ja toisaalta sisällyksettömän, sairauden runnoman elämän merkityksettömyyttä pohditaan junnaavuuteen asti. Elääkö elämänsä lyhyenä, mutta nautinnon täyteisenä vai kituako pitkään ankeasti eläen, tämän kysymyksen pyörittelyyn kertoja saa kulumaan monta sivua. Voisi ajatella, että syyllisyys omista vihan tunteista saa ihmisen älyllistämään mielessä tapahtuvaa myllerrystä.

Kirjasta jää lohduton jälkimaku. Kertoja ei tunnu antavan anteeksi menneelle tai löytävän kosketusta omiin tunteisiinsa. Sitä lukee kuitenkin mieluummin tarinoita siitä miten kriiseistä voi selvitä — ilman katkeruutta.