Job kamppailee Jumalan kanssa kuin kävisi sotaa. Hän istuu tuhkakasalla ja kaapii ruukunpalalla märkiviä haavojaan. Onnettomuus toisensa jälkeen kohtaa häntä. Hän on kärsimyksen perikuva. Hänen sanansa ja valituksensa kokoavat kroonisesti sairaan ihmisen tilanteen. Hän ei saa hetkenkään rauhaa.

"Kiroa Jumala ja kuole pois!" kuuluu läheisimmän viesti.

Miten voi pitää kiinni uskosta ja rakkaudesta keskellä kärsimystä? Onko Jumalaan mahdollista uskoa ilman syytä, perusteetta, ilman palkkaa, ilman vastalahjaa? Onko olemassa uskoa ilman rangaistuksen pelkoa ja palkintoa?

Jobin kirjassa saatana ja Jumala lyövät vetoa Jobin hurskauden pyyteettömyydestä. Saatana ei voi kuvitella uskontoa, jota ei hallitsisi kaupan logiikka ja vastavuoroisen hyödyn saanti. Helppohan Jobin on olla jumalaapelkäävä, kun hän on Jumalan suosikki, ajattelevat Jobin ystävätkin. Miehen on täytynyt tehdä jotain väärää, muuten hän ei kärsisi.

Job ei suostu puhumaan pahaa Jumalasta, ei kapinoi häntä vastaan, vaan kiroaa mieluummin oman syntymänsä. Hänen sydämensä murtuu, mutta hän ei luovu uskostaan, vaan haastaa Jumalaa vastaamaan hänelle kuin mies miehelle.

Job taipuu ja muuttuu. Hän havahtuu katsomaan omaa kohtaloaan kaikkien niiden kohtaloiden valossa, jotka hänen laillaan kärsivät ilman syytä. Hän näkee, miten orpo riistetään äitinsä rinnoilta ja köyhältä viedään lapsi velan pantiksi. Kärsivien huutoa Jumala ei kuule.

Jobin protesti on profeetallista ja valitus syvää mystikon rukousta. Hän kysyy hellittämättä ja haastaa saatanan ja Jumalankin vielä tiukempaan "vetoon": Onko uskoa, joka elää kärsimyksessä eikä vaadi enää itselleen mitään, mutta odottaa, että Jumala sittenkin vastaa kärsivän huutoon? Job panee käden suulleen ja vaikenee.