Olen neljävuotiaasta asti ollut kirjoista pääsemättömissä. Valitsen luettavani itse, mutta joskus kirjat alkavat seurustella keskenään minusta piittaamatta — niin kuin nyt, kun kaikki lukemani tuntuu jollain lailla puhuvan ihmisen suhteesta aikaan.

Esko-Pekka Tiitinen kirjoittaa nuortenromaanissaan Elämänkirja (Tammi 2006) maalaistalon tytöstä Marjasta, joka samastuu luontoon ja sen kauneuteen ja elää vuodenaikojen rauhaisassa rytmissä. Marjan mieli kuitenkin särkyy, kun vanhemmat myyvät maatilan ja hän menettää kotinsa ja omimman elämäntapansa.

Kirja puhuu yksilön vapaudesta ja taiteen voimasta, mutta se myös kritikoi tehoyhteiskuntaa. Kun haastattelin Tiitistä kirjasta, hän sanoi: "Nyt halutaan kaikki ja heti, tämä aika pitää tärkeänä sitä, että lapsi saadaan nuoreksi ja nuori aikuiseksi nopeasti, vaikka tasapainoisen elämän tärkeimpiä rakennuspuita on hitaus."

Leena Nokelan ja Katja Hagelstamin upea teos Talonpoikaisia aarteita (Otava 2006) esittelee esinekulttuuria, mutta puhuu silti samasta asiasta kuin Tiitinenkin. Huolella käsin vuollut työkalut ja taidokkaasti maalatut tuolit ja kaapit ovat vuosisatojen aikana kehittyneet täydellisen tarkoituksenmukaisiksi ja samalla kauniiksi. Niistä näkyy ihmisen elävä suhde luontoon ja ne henkivät kiireettömyyttä ja rauhaa.

Palanen esineiden heijastamaa elämäntapaa on vielä jäljellä Tiitisen ja hänen Marjansa tyhjenevissä kylissä, jonne myös me puuhasuomalaiset piipahtelemme hitauden siunausta nauttimaan.

Kaikissa asioissa hitaus ei silti kannata, muistuttaa kolmas lukemani kirja, Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (Tammi 2005). Dekkarimaisen jännittävästi, tutkimustietoon perustuen se kuvaa lähitulevaisuutta, jossa ilmastonmuutos kiihtyy, mannerjäätiköt sulavat ja koko ihmiskunta on vaarassa. Jotta edes jotakin pelastuisi, on meidän kaikkien toimittava, ja nopeasti.

Jos ja kun Isomäen kuvaama vedenpaisumus tulee, ovatkin taas tarpeen ne yksinkertaiset taidot ja teknologiat, joita hitauden kulttuuri vaalii.