Päällystetie loppuu ja tie kapenee kapenemistaan. Matkan varrella on ohitettu isoja maalaistaloja, jylhiä tammia ja pikkuisia mökkejä. Edessä on traktoreita, paperitehdas ja Lohjanjärvi. Helsinki jää noin 80 kilometrin taa.

Maalaismaiseman keskellä esiin tulee talo, jonka pihalta vastaan kävelee runoilija Ilpo Tiihonen, 56. Ollaan perillä Huppelissa.

— Päivää, tämän paikan nimi on Huppeli, koska täällä kasvaa niin paljon humalia, kertoo Tiihonen käteltäessä. Hänen kätensä eivät ole runoilijamiehen pienet, ohuet, liidunvalkeat, vaan kädenpuristus on luja. Niillä on tehty viime aikoina rakennushommia.

— Rakensimme kaverin kanssa Huppelin mökkiin lisäosan. Aluksi sen nimi oli Neppari, koska se liitettiin päärakennukseen. Mutta poikani mielestä nimi oli liian vaatimaton rakennuksen kokoon nähden, joten siitä tulikin sitten Kappeli.

Nyt Huppelissa on siis Kapppeli.

Pari viime vuotta Ilpo Tiihonen on kirjoittanut musiikkinäytelmää nimeltä Kaipaus. Se tulee Teatteri Vantaan ohjelmistoon syyskuun 14. päivänä.

Näytelmässä neljä ihmistä hakevat elämäänsä sitä jotakin. Yhteen kokoontuvat pappi, leskirouva, valtiomies ja neiti. Pappi on lupaillut liikoja, leskirouva harrastaa kaikkea, valtiomies putosi maailmanpyörästä ja neitiä yksinäisempää ei ole.

Näytelmä on tilaustyö, Tiihosella itsellään ei ole tiettyä kaipauksen kohdetta.

— Ei sitä tässä iässä enää koe tarvitsevansa mitään. Kun on omia lapsia, painopiste siirtyy niin, että alkaa ajatella heitä ja heidän juttujaan ja tulevaisuuttaan.

Tekstin tehtyään Tiihonen on osallistunut näytelmän harjoitusvaiheessa sen viimeistelyyn. Näytelmää ei voi tehdä ihan valmiiksi paperilla tai tietokoneruudulla.

— Minun on roikuttava ensi-iltaan asti tekstin mukana. Ohjaajan kanssa keskustelemme, toimiiko se käytännössä ja pitääkö muuttaa jotain. Tekstiä on tiivistetty, turhaa puhetta on poistettu ja joihinkin kohtiin on lisätty repliikkejä.

Musiikkinäytelmän aiheena on yksinäisyys. Keskeisellä sijalla ovat laulut, ja näyttelijät on valittu sen mukaan. Kristiina Elstelä, Paavo Kerosuo, Anne Nielsen ja Eero Salminen tuovat kaipauksen esille. Jukka Linkola on säveltänyt musiikin. Kaipaus ilmestyy syyskuussa myös kirjana.

Tekstin lähtökohtana on kysymys siitä, mihin ihminen oikeastaan voi luottaa: Jumalaan, valtioon vai omaan itseensä ja hulluuteensa? Miksi ihmisillä on niin usein rooli päällä ja unelmat tulevat suoraan televisiosta, elokuvista tai lööpeistä? Ei huomata, kuinka juututaan puhumaan matti nykäsistä, ja tyydytään vain siihen, mikä tarjoillaan valmiina.

— Koen aika rivona sen, että nykyään kaikkea on valtavasti, mutta ihmisen yksinäisyyden tunne ei helpotu. Kaipaus on jonkinlaista syväluotausta yksinäisyyteen.

— Ihmisellä on myös kaipaus vaihteluun. Jos jämähtää, se ahdistaa. Pitäisi löytää useampia ulottuvuuksia elämästä. Voisi aktiivisesti katsella asioita toisin, kääntää tuolia eri asentoon. Ihmiset aika luontaisesti vaihtavat huonekalujen järjestystä kotonaan — saman voisi tehdä päässään.

Ilpo Tiihosen ensimmäinen runokirja julkaistiin vuonna 1975. Sen jälkeen teoksia on tullut tasaiseen tahtiin vuoden, parin välein. Viimeisin Largo on vuodelta 2004. Sen teksteistä on tehty myös laululevy, jossa solistina on Anne Nielsen.

Tiihonen on kirjoittanut runoja niin aikuisille kuin lapsille. Runojen ja teatterinäytelmien lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä televisioon ja kuunnelmia radioon sekä suomentanut tekstejä.

Aikoinaan Tiihonen aloitti kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistossa, mutta käytäntö vei miehen mukanaan. Enemmän kuin opintoja, omaan kirjoittamiseen tarvittiin kokemuksia.

— Kirjallisuuden opiskelu haittasi omaa kirjoittamistani. Se alkoi tuntua aika lailla hermeettiseltä ja sisäpiirihommalta.

Raavaan miehen työt rakennustyömailla ja satamissa sekä toimittajan työt ja myöhemmin harrastajakirjoittajien opettaminen ja kirjoitusten arvioiminen pitivät silloin Tiihosen arjessa kiinni.

Varsinainen kirjoittajan ura nosti päätään miehen ollessa parikymppinen, kun hän menestyi kirjoituskilpailuissa. Naurahtaen Tiihonen sanoo, että mitään valaistumista runoilijaksi ei tapahtunut. Hän ei aluksi edes mieltänyt kirjoittamista työksi. Haaveammattina oli joku käytännöllisempi ala, arkkitehtuuriin ja suunnitteluun liittyvä. Tosin arkkitehtihaaveet lysähtivät, kun Tiihonen tajusi siihen vaadittavan matemaattista valveillaoloa.

Mutta kirjailijankin työssä vaaditaan suunnittelemista, elementtien järjestystä ja muotoa.

— Runojen kirjoittamiseen miellyin varmaan siksi, että olen niin malttamaton ja lyhytjännitteinen. Mutta kai kirjailijan ammatti on jonkinlainen kohtalo, kutsumus.

— Runoissa voi tehdä mitä vaan. Niissä ei ole tiettyä kaavaa tai sääntelyä. Se on vapauden areena, jossa voi kokeilla kaikenlaista, se on kielipeliä, kielellä leikkimistä.

Kielellä leikkimiseen liittyy sekin, että Tiihoselta sujuu runojen teko lapsille. Häneltä ilmestyi ensimmäinen lasten runoteos 1970-luvun loppupuolella, samoihin aikoihin kuin hänen esikoisensa syntyi. Tiihoselta on usein kysytty, että siitäkö kimmoke. Mutta kirjoittaessaan Tiihonen ei ajattele, että "tämä runo tulee lapsille ja tämä runo aikuisille". Tajunnanvirta vie, ja lopputulos voi olla joko tai.

— Lasten runoissa voi vielä enemmän leikitellä kielellä kuin aikuisten runoissa. Kaikissa lapsissa asuu "anttipanttipakana", joka haluaa kokeilla uteliaasti mitä kielellä voi tehdä. Lukemisesta ja kielenharrastamisesta ei pidä tehdä liian vakavaa.

Aikuista ei Tiihosesta itsestäänkään ole vielä tullut.

— Tärkeintä on pysyä kakarana. Kirjailijalle hyvä lähtökohta on, että näkee tavanomaiset asiat toisin.

Kakarana pysyminen aikuisen velvollisuuksien keskellä vaati taitoa ja mahdollisuutta siihen. Tiihonen ei koe sitä vaikeana, on vain säilytettävä tietynlainen anarkistisuus ja leikki.

— Kirjoittamisessa on tietty vapaus, ja sitä kautta pysyy virkeänä. Jokainen meistä hakee elämässä olemisensa tapaa ja kyllä siinä vastuutakin sopii olla. Mutta jos suhtautuu asioihin tosikkomaisesti, elämästä tulee raskasta. Hyvää elämää halutaan. Minusta siihen liittyy kepeys.

Työskentelytapana Ilpo Tiihosella on lappusten kerääntyminen farkkujen takataskuun. Aikansa hän niitä kasaa, katsoo sitten olisiko niistä kokoelmaksi. Jos on, siitä alkaa kirjoittaminen. Lappuset kun eivät ole täyttyneet valmiista runoista, vaan niissä saattaa olla pikkuinen alkukipinä tai mieleen tarttunut rytmi.

— Runoilija on tavallaan koko ajan töissä. Teoksen kokoaminen on se kiivas vaihe.

Helsingin Kallio on pääsääntöisesti Tiihosen asuinpaikka. Kakkosasunto luonnon siimeksessä ei kirvoita häntä riimittelyihin.

— Niin. Valkovuokko on kaunis, mutta… Kirjoittaminen on yksinäistä työtä. Minulle on tärkeä tuntea, että olen joukossa mukana. Inspiraatioksi riittää, että näen ja kuulen erilaisia ihmisiä ja ääniä.

Kahdeksasta neljään koneen ääressä kirjoittaminen ei olekaan runoilija Tiihosen tapa tehdä töitä. Hän saattaa aamulla hypätä raitiovaunuun numero kolme ja istua siellä kuvitellen menevänsä töihin niin kuin muutkin ihmiset.

Takatasku alkaa täyttyä.

Kaipaus-musikaali 13.12. asti Teatteri Vantaassa, Tikkurilantie 44. Lisätietoja www.teatterivantaa.fi tai p. 836 1919.