"Teidän on kuitenkin ymmärrettävä, että on monta paikkaa ja tapaa olla linnassaan. On monta sielua, jotka ovat linnan ulkopuolella ja jotka eivät vähääkään välitä sisään pääsemisestä eivätkä edes tiedä kuka siellä asustaa ja mitä huoneita siellä on."

Näin railakkaasti luonnehti 1500-luvulla Avilan Teresa aikansa ihmisen itsetuntemusta ja suhdetta sisimpäänsä kirjassaan Sisäinen linna. Kukin meistä on oma linnansa.

Entä nyt yli 500 vuotta myöhemmin? Tunnemmeko linnamme? Kuka minussa asustaa? Missä määrin olen elänyt linnan pihalla, itseni ulkopuolella välittämättäkään astua sisimpääni? Millaisia huoneita minussa on? Kuinka monessa niistä olen käynyt, jopa asunut? Mikä on lempihuoneeni? Millainen on sisin huoneeni, miten se poikkeaa muista?

Teresan linnavertauksen herättämät kysymykset ovat osuvia ja todellisia elämänkysymyksiä tänäänkin. Vain vastaajat ovat vaihtuneet, nyt on meidän vuoromme vastata. Menevätköhän vastaukset ihmistietämyksen valtavasti lisäännyttyä täysin uusiksi?

Teresan vastaus oveksi linnaamme, omaan sisimpäämme ja itsetuntemuksemme ytimeen, on ru-kous ja mietiskely. Säännöllinen mietiskelevä rukous. Jumalan läsnäolossa rukoillessamme ovi kerrallaan sisimpäämme avautuu. Itse emme niitä saa auki, sillä ovien kahva on sisäpuolella, Jumalan kädessä. Hän avaa kun olemme paikalla ja valmiita.

Ensimmäinen huone, jonne linnassamme astumme, on nimeltään nöyryys. Nöyryyttä, hiljaisuutta Jumala rakastaa. Miksi en minäkin?