Eeva Järvenmäen olohuoneen kirjahyllyä kansoittavat kuvat sukulaisista ja ystävistä, joista monet ovat jo nukkuneet pois.

— Ennen minulla oli täällä ystäviä ja tuttavia. Monet ovat kuolleet, vaikka olivat minua nuorempia. Ja mistäs sitä vanha ihminen uusia tuttuja saisi? Ei mistään, kun ei käy missään, toteaa koivukyläläinen Järvenmäki.

Hän on havainnut, että ihmisten välinen kanssakäyminen on nykyisin paljon mutkikkaampaa ja vähäisempää kuin hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Se ihmetyttää ja harmittaa.

— En minä tällaisessa maailmassa haluaisi elää. On tämä niin kummalliseksi mennyt, kun mihinkään ei voi mennä, jos ei etukäteen soita ja kysy, että sopiiko. Ennen mentiin vaan ihan kyselemättä.

— Ihmisten elämä on kankeata. Kukaan ei puhu, eikä edes naapureita aina tunneta.

Järvenmäki sanoo vihaavansa kännyköitä, joista ihmiset tuntuvat olevan riippuvaisia.

— Minulla ei kännykkää ole, eikä tule koskaan olemaan.

Oman tien kulkija

Eeva Järvenmäki täyttää tänä vuonna 84 vuotta. Hän on kotoisin Siikaisista, Pohjois-Satakunnasta.

Järvenmäen kotitalossa ei eroteltu miesten ja naisten töitä. Isä ja veljet laittoivat ruokaa, Eeva-tyttö puolestaan oppi isältään muun muassa hevosen kengittämisen. Opetti isä kauniita käytöstapojakin: oveen koputtamista, tervehtimistä ja niiaamista harjoiteltiin kunnes ne sujuivat.

Lapsesta asti Järvenmäki muistaa olleensa oman tiensä kulkija.

— Yksin eläminen on minulle ollut ihan tietoinen päätös. Seurustelin nuorena monta vuotta, mutta kun olisi pitänyt mennä kihloihin ja naimisiin, tein tämän päätöksen. Ei siitä olisi mitään tullut, en minä voi olla kenestäkään riippuvainen. Onneksi älysin ajoissa.

Kaipuu metsään

Järvenmäki muutti Helsinkiin vuonna 1946. Pääosan työvuosistaan hän oli Koskelan sairaalassa hoitoapulaisena. Nykyistä vanhustenhoidon tilannetta Järvenmäki on seurannut surullisena.

— Kyllä hoito on huonontunut paljon siitä, kun itse hoidin vanhuksia. Silloin osastolla saattoi olla 42 potilasta, joista ehkä kymmenen söi itse. Muita yritimme syöttää. Ei silloin viety ruokaa potilaan edestä niin kuin nykyään, jos hän ei itse ehtinyt syödä. Eikä silloin säästelty vaippoja. Nyt säästetään kaikessa.

Järvenmäki onkin päättänyt, että hän asuu kotonaan niin kauan kuin kykenee itse käymään vessassa. Siivoamisessa ja kaupassa käymisessä hän saa apua serkunpojalta.

— Viime kesänä huoltoyhtiöstä soitettiin ja kysyttiin, että "kuinka kauan sinä joudut siellä mätänemään, kun kuolet?" Vastasin, että en kai kovin monta päivää.

— Ajan kuluminen päivisin ei ole ongelma, kun en oikein jaksa tehdä muuta kuin maata. On siinä aikaa ajatella. Illat ja yöt ovat vaikeampia, Järvenmäki kertoo.

Joka päivä hän yrittää tehdä pienen kävelylenkin ulkona.

— Haluaisin mennä metsään, mutta en uskalla enää kun kerran kaaduin, enkä ollut päästä ylös. Olen ollut aina metsäihminen. Pienenäkin karkasin kotoa metsään, kerta kerralta kauemmas ja kauemmas.

Kuolema ei pelota

Järvenmäki ehti kokeilla myös palvelutalossa asumista puolentoista vuoden ajan. Puitteet olivat hienot, mutta ei hän siellä oikein viihtynyt. Niinpä hän palasi kotiin.

— Muutaman kuukauden päästä siitä kun olin muuttanut takaisin, minulta lähti henki, hän kertoo.

Hän muistaa nousseensa bussista lähipysäkillä. Seuraavat muistikuvat ovat muutaman päivän päästä Peijaksen sairaalasta, jonne hänet oli kiidätetty.

— Ei minua olisi saanut elvyttää. En ole siitä toipunut, enkä enää viitsisi tällaista maailmaa katsella.

Järvenmäki toteaa, että kuolema on ollut hänelle lapsesta asti luonnollinen asia. 11-vuotiaana hän näki pitkään sairastaneen äitinsä kuolevan. Ilta-aurinko valaisi äidin, äiti hengitti raskaasti kolme kertaa ja oli poissa.

— Jo lapsena aloin toivoa kuolevani syksyllä. Silloin on niin kaunista.

Lähimmäisen sunnuntaita vietetään 10.9.