Sielua hivelevässä teoksessaan Piiloutujan maa Petri Tamminen kertoo, kuinka selviydytään itsensä munaamisesta kutsuilla, kun on tullut esimerkiksi vitsailtua liikenneonnettomuudessa kuolleen leskelle. Silloin kannattaa Tammisen mukaan tekeytyä hulluksi, tuijottaa ihmisiä tiukasti silmiin ja kysellä vaikka, että miksi lintu lentää tai miksi kala ui.

Ihmiset huomaavat, että tuohan puhuu muutenkin kaiken aikaa pehmoisia, ja munauksen tehnyt pääsee piiloutumaan raastavalta häpeältään. Tai ainakin uskottelee itselleen niin, sillä viimeisenä päivänä taivaaseen nousevien sielujen joukossa näkyy siellä täällä häpeän todistajia.

Omieni ja muiden terapiakokemusten perusteella olen havainnut yhden perussuunnan, johon kallonkutistaminen näyttäisi asiakkaitaan johdattavan. Se on omien tarpeiden tunnustamisen ja niiden tärkeänä pitämisen tie, minkä seurauksena omien tunteiden — myös kielteisten — ilmaiseminen julistetaan luvalliseksi. Näin huonommuuden tunnetta poteva ihminen nousee kyyrystä, oppii pyytämään itselleen ja puolustamaan omia rajojaan muita vastaan.

Tämä on sitten ilmeisesti terveyttä? Mutta mitä jos se onkin terveeksi tekeytymistä, siis täydellinen peilikuva Tammisen kuvaamasta tapahtumasarjasta?

Epäilemättä liiallinen kiltteys on taakka, ja ihminen joutuu sen vuoksi hyväksikäytetyksi. Mutta kun terapeutit määräävät lääkkeeksi itsekkyyttä ja negatiivisten tunteiden ilmaisua, antavatko he samalla ihmiselle luvan elää maailmassa kuin pellossa? Ovatko he paikalla ottamassa vastaan sitä, mitä ovat asiakkaalleen suositelleet? Onko lopputuloksena se, että terveeksi tekeytynyt asiakas saa virallisen luvan pitää muuta maailmaa traumojensa käsittelemisen testiratana?

Terapia on tarpeellista, eheyttävää ja rikastuttavaa, mutta niin ovat elämässä arvotkin. Jos minun pyhä prosessini tallaa jalkoihinsa ihmiset ympärilläni, niin olisikohan parempi vain kompuroida elämän läpi traumoineni ja haavoineni ja ajatella, että vain harva tässä murheen alhossa saa tuntea olevansa ehjä? Kukaan kun ei ole asettanut toisia ihmisiä minun hyvinvointini ponnistuslaudaksi, sen enempää kuin minua toisten. Arvojen mukaan eläminen synnyttää arvokkuutta, joka on sekin jotakin, vaikka eheyteen en elämässä yltäisikään.