Carita Hellstenistä on nyt viisikymppisenä ihana sanoa, että "olen oman itseni ystävä". Hän elää Sipoossa luonnonhelmassa miehensä Tommyn kanssa ja opiskelee terapeutiksi Psykosynteesikoulu HumaNovassa.

Paljon on tapahtunut tätä ennen, eikä kaikki ole ollut kivutonta. Ystävyys itsen kanssa on vaatinut menneisyyden käsittelemistä, koska lapsuudessa ei ole saanut sitä, mitä olisi tarvinnut. Toisaalta taas rakkaudettomuus on sysännyt etsimään syytä olemassaololle.

— Lapsuudessani en saanut vanhemmiltani peiliä, joka olisi näyttänyt minulle, minkälainen olen. Piti vain olla jonkun mieleinen, minua ei hyväksytty sellaisena kuin olen. Minusta tuli näkymätön.

Näkymätön, joka ei uskaltanut olla keskeneräinen eikä ottaa riskejä ja elää täysillä, vaan pienensi ja kavensi itseään.

Lapsuudenkodissa Caritan isä käytti alkoholia väärin ja oli väkivaltainen. Työnsä takia isä oli paljon pois kotoa, mikä oli rauhallista ja pullantuoksuista aikaa perheessä.

— Kun isä oli kotona, tunnelma oli jännittynyt. Hiljaisuus kotona oli pelottavaa.

Lapsuuden huonot kokemukset alkoivat Caritalla purkautua teini-iässä rajuna kapinointina. Hänelle tuli äidin kanssa usein riitaa. Kun vanhemmilta ei saanut tukea eikä kannustusta, Carita ajatteli, että "paskat, minä en tarvitse ketään".

Hän jäi asumaan yksin 15-vuotiaana, kun muu perhe muutti toiselle paikkakunnalle. Poikaystävä pysyi. Puuttuva oikeanlainen isäsuhde aiheutti kolhuja omaan naiskuvaan.

— Koin silloin nuorena, etten ole rakastamisen arvoinen. Inhosin naiseuttani. Pesin itseni verille tai oli kausia, etten peseytynyt ollenkaan.

Silti Carita halusi jo nuorena oman lapsen, että olisi voinut antaa hänelle kaiken sen, mistä itse jäi paitsi.

21-vuotiaana hän sai ensimmäisen lapsensa. Seuraava lapsi syntyi parin vuoden päästä, mutta hän kuoli sydänvikaan viiden päivän ikäisenä. Kahden vuoden päästä syntyi poika. Kolmen vuoden päästä siitä Carita joutui synnyttämään kuolleen lapsen. Sen jälkeen syntyi vielä tyttö. Haavat kuolleista lapsista on käsitelty terapioissa, samoin isäsuhde. Arvet ovat jääneet.

— Kokemukset lapsista opettivat sen, että elämässä ei ole minkäänlaisia takuita mistään, vaikka olin ajatellut, että näin ja näin se elämä menee.

— Olen käynyt terapiassa läpi isän väkivallan ja saanut ulos vihan, jota olen kantanut. Vihan alta löytyi suru, kävin sen läpi. Tuli ymmärrys isää kohtaan. Ja anteeksianto.

Nuorimmaisen lapsen ollessa 8-vuotias Carita huomasi, että he olivat silloisen miehensä kanssa vain vanhempia lapsilleen. Parisuhde oli jäänyt jonnekin.

— Meillä oli totaalisen erilainen kuva maailmasta. Yritin muuttaa miestäni, mutta eihän sellainen tietenkään onnistu, ja tajusin, että meidän täytyy erota. Tein surutyötä viisi vuotta ja sitten tuli päivä, jolloin oli vain lähdettävä. Olin valtavan surullinen. Olin ajatellut, että lasten takia teen mitä tahansa, mutta minun oli pakko kuunnella sisintäni.

Rakkaudettomuus lapsuudessa, teini-iän raju kapina, lapset ja avioero ovat olleet Carita Hellstenille taitekohtia, jotka ovat muokanneet tätä päivää.

Osana terapeuttiopintojaan hän on kirjoittanut kokemuksistaan ja kasvustaan kirjan Virtaus ja vastavirta. Nainen matkalla minuuteen (Kirjapaja 2006). Siinä hän kertoo omaa tarinaansa, miten hänestä on tullut se, joka hän on tänä päivänä: näkyvä.

Kirjassa esitellään myös psykosynteesi, joka on Suomessa vielä ainakin nimenä melko vieras terapiasuuntaus.

— Psykosynteesissä korostetaan voimavaroja. Menneisyys täytyy tietenkin ensin käsitellä ja katsoa, mikä siitä vaikuttaa tähän päivään. Mutta tämä hetki on tärkeä. Ihmisen täytyy ottaa ohjakset omiin käsiinsä, eikä olla olosuhteiden uhri, täytyy ottaa vastuu omista tarpeistaan. Silloin vasta pystyy näkemään puhtaasti myös toisen ihmisen.

Hellsten puhuu psykosynteesin yhteydessä osapersoonista. Tutumpi käsite lienee roolit.

— Meillä kaikilla on osapersoonia, jotka vaikuttavat elämäämme. Ne suojaavat meitä, että jaksamme eteenpäin. Mutta jos joku osapersoona jää päälle, vaikka emme enää tarvitse sitä, se sabotoi nykyistä elämäämme. Sama suoja, jota tarvitsimme lapsena, voi nykyisin olla esteenä läheiseen suhteeseen toisen ihmisen kanssa.

Hellstenin omasta elämästä löytyy esimerkki.

— Kun minä sanoin nuorena, etten tarvitse ketään, se jäi minulle päälle. Sairastuin vahvuuteen. Jos ei tarvitse ketään, ei myöskään pysty aitoon läheisyyteen.

Muita osapersoonia meissä voi olla esimerkiksi tuomari, joka tuomitsee itseä ja muita, tai itsesääli, joka on vastuun kieltämistä.

Jotta pystyy huolehtimaan omista tarpeistaan ja pitämään huolta itsestään, pitää kuunnella omaa sisäistä ääntään. Sisin ei ole koskaan mykkä. Jos siltä tuntuu, kannattaa kysyä itseltään, mikä itsessä on esteenä sille, ettei kuule mitään.

— Sisimmän mykkyys voi olla menneisyys, jota ei ole käynyt läpi. Tai ettei ole suostunut rakastetuksi, ei rakasta itseään, sulkee hyvän mahdollisuuden elämästään pois. Sisintään ei myöskään kuule, ellei ole sisäistä ja ulkoista rauhaa.

Menneisyyden huonot kokemukset pitäisi aina käsitellä, koska ne tulevat ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella elämässä vastaan. Hellsten mainitsee taas peilin. Lapsuudesta puuttuneen vanhemmuuden peilin voi aikuisena korvata joku toinen ihminen.

— Näkyväksi tulee, jos kohtaa oman näkymättömyytensä. Syystä tai toisesta huomaa, että ei uskalla kuunnella toiveitaan, unelmiaan, voimavarojaan. Eheytyminen alkaa, jos saa elämäänsä oikeanlaisen peilin: saa olla heikko, keskeneräinen ja pieni ja silti rakastetaan. Yksi mahdollisuus on terapia ja joillekin ystävät.

Peili löytyi Caritalle Tommy Hellstenistä ja toisinpäin. Carita Hellsten sanoo heidän parisuhteensa olevan enemmän kuin he kaksi yhdessä.

— Tommy oli minun vanha ystäväni. Hän oli eroamassa samaan aikaan kuin minä. Siinä tilanteessa tuimme toisiamme. Kuutisen vuotta sitten, vuosi avioeron jälkeen muutimme yhteen. Nyt ajateltuna uusi suhde alkoi liian nopeasti. Vanhat kipeät asiat tulivat meidän avioliittoomme, vaikka toisaalta olemme kyllä hioneet toinen toistamme sileämmiksi. Niin kuin kivet hioutuvat vedessä.

Parisuhdeoppaissa sanotaan, että parisuhde ei saisi olla terapiasuhde. Miehen ja naisen roolit vääristyvät. Niin varmaan käy, jos parisuhteessa vain toinen hoitaa toista. Molemmilla pitää olla parisuhteessa se asenne, että haluaa auttaa toista. Jos molemmat ovat rehellisiä ja tietävät omat traumansa ja kertovat ne toiselle, on mahdollisuus kasvaa yhdessä.

— Olemme Tommyn kanssa pystyneet antamaan toisillemme uutta rakkaudellista peiliä. Haavat, jotka ovat olleet lapsuudesta asti, ovat eheytyneet. Minusta tuntuu, että olemme ihan eri ihmisiä kuin kuusi vuotta sitten. Jos saa hyväksyntää, silloin alkaa kasvu.

Mutta jos ei löydä sitä pistettä, jossa kohtaaminen on mahdollista ja jos toinen ei ole halukas sitä kohtaamaan, pitää hoitaa itse itseään.

— Jos pystyy aitona kohtaamaan toisen, kaikki on mahdollista parisuhteessa. Minulle sanottiin aikoinaan, että elän parisuhde-ajatuksineni 1800-luvulla ja että ajatukseni pariskunnan aidosta kohtaamisesta ei olisi mahdollista. Mietin sitä, kun lähdin entisestä kodistani pois: olinko täysin väärässä? En ollut. Tommyn kanssa löytyi juuri se, mistä olin haaveillut.

Carita Hellsten kuunteli sisäistä ääntään ja luotti siihen, että hänet viedään sinne minne pitää. Voimavarat ja rohkeus tulivat esiin.

— Käärin hihani ja uskalsin tulla näkyväksi ja vastustaa häpeää. Rakkaus tekee näkyväksi. Pitää aloittaa itsestä. Jos ei lapsena ole saanut oikeaa rakkautta, pitää aikuisena saada rakkaudelliset raamit, että pystyy katsomaan itseään rakkaudella, vaikka ei ole täydellinen.

Hiljaisuus ja oma aika ovat tulleet Carita Hellstenille entistä tärkeämmiksi. Turhat menot ovat karsiutuneet ja allakassa on tyhjiä päiviä, jolloin hänellä ei ole suunniteltua ohjelmaa.

— Toisinaan kun herään aamulla, jään kuuntelemaan ja kysyn itseltäni, mitä tarvitsen tänään. Usein liikun luonnossa, istun Arkissa ja meditoin. Ennen rukouksissani oli enemmän sanoja, nykyisin ne ovat enemmän hiljaisuutta. Hiljentyessäni en ajattele mitään, jos ajatuksia tulee, työnnän ne lempeästi pois.

Arkki on Hellstenien terapiaistuntoihin tarkoitettu huone Sipoossa vanhan kunnostetun navetan ylisillä, josta avautuvat ikkunat useaan eri suuntaan. Huoneessa on iso peili, viherkasveja ja erilaisia tuoleja. Kynttilät keskellä.

Hellsten on kokenut, että ihan jokapäiväinen elämä voi olla meditatiivista, jos vain yrittää elää tässä ja nyt. Tekeminen ei polta ihmistä loppuun, vaan se, ettei keskity yhteen asiaan kerrallaan.

Menneisyyden käsittelemiseen kuuluu anteeksianto. Aina anteeksianto ei tahdo onnistua, eikä se tule pakolla tai automaattisesti. Onko pakko antaa anteeksi?

— Ei ole. Kivun, surun ja vihan pitää antaa olla niin kauan kuin sitä tarvitaan. Mutta jos pääsee siihen, että pystyy antamaan anteeksi, siitä tulee hyvä olo.

— Anteeksiantaminen on sitä, että pystyy jättämään menneen taakseen: se tapahtui minulle, mutta se on ok — toista ihmistä voi aina ymmärtää. Mutta ymmärtämiseen ei voi hypätä suoraan, muuten kaikki tapahtunut paha jää hoitamatta.

Käsittelemättömät pahat asiat jäävät ihmisen sisälle ja vaikuttavat siihen, miten elää nykyhetkeä ja miten suhtautuu asioihin ja toisiin ihmisiin. Se joka ei kohtaa menneisyyttä, elää siinä.

— Käsitteleminen saa aikaan sen, että elää täyttä elämää tässä hetkessä. Pitää huolta itsestään, jotta olisi läsnä muille ihmisille. Jos läsnäoleminen on aitoa, silloin tuntee, että kumpikin antaa ja saa jotakin.