Hento sateenripsaus on merkinnyt Pyhän Laurin kirkon eteishuoneeseen saapuvat. Onneksi elokuun viimeisen illan sade on lämmintä. Se oikeastaan virkistää.

Pimenevään kirkkoon aikaisemmin saapuneet ovat sateesta onnellisen tietämättömiä. He taitavat vain muistaa länteen laskeutuneen ilta-auringon violetin sävyjen loiston, lentokoneiden surinan ja kohisevan kehäkolmosen.

Moni on tullut ajoissa kirkkoon. Autot ovat olleet parkissa jo tovin. Kirkon portista on kulkenut mietiskelevää kirkkokansaa päivän päättävään rukoushetkeen, kompletorioon.

Etsin takarivistä paikan iltahartauteen. Haluan olla omissa ajatuksissani tämän illan ja yön.

Kompletorio alkaa. Se on tavallisesta poikkeava. Teemalla suomalainen rukous kuullaan kaunista laulua ja pianon ja sellon soittoa. Jään odottamaan, milloin me seurakuntalaiset pääsemme osallistumaan. Haluaisin resitoiden vastata esilaulajan sävelmiin ja psalmin teksteihin.

Mahdollisuutta ei kuitenkaan tule, vaikka tilaisuus päättyykin yhdessä laulettuun virteen.

Kirkkokansa näyttää poistuvan penkeistään tyytyväisenä. Pian koko kivilaattainen kirkon pääkäytävä on täynnä ihmisiä ja puheensorinaa. Kännyköitään availevat ihmiset kulkevat kohti pimentynyttä iltaa.

Kuulen, kuinka virren sävelmä on jäänyt vanhemman miehen mieleen. Onnellisen näköisenä hän hyräilee tarttuvaa Siunaa ja varjele meitä –melodiaa ja kävelee kohti vilja-aittojen vieressä olevaa autoaan.

On hassua, kuinka nopeasti kirkko tyhjentyy. Tänne ei jää ketään. Ainoastaan kaksi Vantaan seurakuntien rukoustapahtuman vapaaehtoista istuu penkeissään.

Vantaan pääkirkko on harvinaisesti koko yön ja kokonaisen viikonkin vantaalaisten hiljentyjien ja rukoilijoiden käytössä. Samanlaista yöllistä tunnelmaa voi kokea ainoastaan jouluna, pääsiäisenä ja Laurin elojuhlien aikaan.

Ehkä ihmisillä on kiire kotiin valmistautumaan perjantain työpäivään. Ehkä he haluavat osallistua alttarin edestä johdettuun hartauteen ja kokevat luonnolliseksi poistua tilaisuuden päätyttyä.

Kirkon vahtimestarikin valmistautuu kotiinlähtöön. Hän siirtelee nuottitelineitä ja pianon penkkiä oikeille paikoilleen.

Hiljaisuus on täyttänyt valaistun salin. Ainoastaan rukouspalvelijoiden liikkeet ja itsepintaisesti suhiseva ilmastointilaite pitävät pientä ääntä.

Tilanne on hämmentävä ja yllättäväkin. Tässä sitä ollaan hiljentymässä ja rukoilemassa. Tunnen oloni jotenkin levottomaksi, eikä minun tee mieli tutustua hiljentymiseen tarkoitettuun materiaaliinkaan.

En ole pitkään aikaan ollut kirkossa. Hiljaisuus pakottaa miettimään omia asioita. Ei elämä ole mennyt niin kuin olisin halunnut. En ole muistanut aina hakea apua arjen ongelmiin, vaan olen halunnut selvitä yksin. Toisaalta olen kiitollinenkin monesta asiasta.

Rukoushetkeen osallistuneet miettivät luultavasti samanlaisia asioita. Joku halusi lähestyä Jumalaa pyynnöissään, toinen turvautua häneen huolissaan. Joku toivoi rukouksessaan vahvistusta ajatuksilleen, toinen taas halusi kiittää tapahtuneesta.

Sydämen paljastaminen on vaikeaa. Hiljaisuus pysäyttää.

On huojentavaa huomata, että rukousta voi tehdä niin monella tavalla. Huomaan kirjoittavani. Se taitaa olla minun rukoustani ja vuoropuhelua Jumalani kanssa. Tiedän, että moni maalaa ja piirtää, moni rukoilee omalla tavallaan.

Jos minun on vaikeaa istua paikallani, voin kääntyä rukouspalvelijan puoleen ja rukoilla hänen kanssaan yhdessäkin.

Ei tässä kai suorituspisteitä ja yhtä oikeaa tapaa ole.

Tekisi niin mieli etsiä tyyny ja pistää pitkäkseni tässä penkillä. Valvominen väsyttää ja tuo nälän. Hiljentyminen ottaa voimille.

Ei puhettakaan, että tekisin näin kirkkosalissa. Päätän kävellä yöllisessä kirkon ympäristössä. Siellä voin haukata tekemiäni eväitä, jotka olen pakannut reppuuni.

En ymmärrä niitä, jotka eivät ole nyt täällä. Ulkona lempeä syyskuun alun ilma ottaa vastaan hyvin armollisella lämmöllä. Hiekka vain rapisee allani, kun kierrän hämärästi valaistuilla hautausmaan käytävillä. Sade on kaikonnut.

Iso yökiitäjäkin on löytänyt valon. Se pysyy paikoillaan täyteen mittaansa levittyneenä keskiaikaisen kirkkovanhuksen kyljessä.

Mistähän tulee se käsitys, että yöllinen hautausmaa on jotenkin pelottava? Kauniisti valaistut käytävät ja kaukana loistavat rakennusnostureiden valot tuovat turvallisuuden tunnetta. Kirkko hohtaa valaistuna jättiläisenä kaiken pimeyden keskellä. Minulla on levollinen mieli.

Yön hiljaisuutta häiritsee vain hautausmaan säksättävä automaattinen kastelujärjestelmä. Se yllättää yöllisen kulkijan ruiskauttamalla vettä hänen päälleen.

Teen lähtöä kotiin. Meteorologit ovat lupailleet, että aamulla aurinko nousee kauniissa säässä.

Noin aamukuudelta aurinko valaissee sitten kirkon alttarin lasimaalauksen kokonaan ja on seuraavaan rukoushetkeen, laudekseen, osallistuvien ilona.

Yöllä kirkon itäistä kiviseinää valaissut kirkas lamppu on silloin tarpeeton. Se taitaa sammuttaa itsensä automaattisesti.